Roberton kakku

Joululoma on ollut rauhaisa sisäänhengitys. Kuumia juomia, luistelua, pitkäksi venyneitä iltoja lapsien ja kirjojen ja elokuvien (Ranskalainen illallinen(!), Narnia) seurassa.

Ja okei. Tunnustan. Meillä on nyt Wii. Senkin kanssa on kyllä kupsattu ja pelehditty.

Eräs antibioottikuurikin nautittiin perheessämme ja huomenna on pieni toimenpide edessä eräällä pienellä miehellä, mutta siten karistamme toivottavasti nämä sairastelut vanhan vuoden puolelle.

Hyviä kirjoja on ilmestynyt käsiini. Joulupukki toi yllättäen (ei lahjoja, olin tietääkseni sanonut) Katri Lipsonin Kosmonautin, omaäänistä tekstiä, pidän kirjasta sivu sivulta enemmän sen runollisten mutta mehevien tyyppien ja onnistuneiden metaforien vuoksi. Muuten vain yöpöydälle on eksynyt Marketta Hornin Neljän dollarin päivä. Ekomatka Aasiaan ja Australiaan. Marketta on kuulkaa ihan villi! Olen kirjassa vasta ihan alussa, kun Marketta H. päättäväisesti etenee yksinäisenä länsimaalaisena naisena Turkin ja Iranin kautta Pakistaniin neljän dollarin päiväbudjetillaan. Tuota neljän taalan budjetin pitävyyttä en ole kovin ankarasti seurannut, ainakin alkumatkasta matkoihin kuulostaa menneen enemmänkin. Mutta silti, se neljä dollaria ei nyt ole mielestäni kovin olennainen asia kuitenkaan, olennaisempaa on 55-vuotiaan naisen avoimuus, ennakkoluulottomuus ja elämänhalu, joista monella meistä olisi paljon opittavaa.

Sitten viimeiseksi kirja tai tarkemmin ottaen sarjakuvaversio Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa -romaanista, jonka lukaisin aamupäivällä. Tärkeä teksti, mutta voi herrantähden miten ahdistava. Koko päivän, kun olen katsonut lapsiani, rinta-alassa on tuntunut raskautta, huonoa omaatuntoa, jähmettävää kauhua. Ja siis toki tiedän, että fiktio on fiktiota, mutta tiedän myös, että Isomäki on sangen terävä-älyinen tiedetoimittaja ja hänen fiktionsakin on rakennettu tieteellisestikin relevanteille näkemyksille. (Joista lisää ei-kaunokirjallisessa muodossa täältä.)

Äh. Miksi en ymmärrä mitään insinööritieteistä?

Asunnossamme leijuu "Roberton kakun" tuoksu. Ohje on Anna Bergenströmin Pienestä kakkukirjasta. Tein sen viemisiksi ystävillemme uudenvuodenaatoksi. Kakussa on kaikkea hyvää, aprikoosia, mantelimassaa, rommia - ja sen pitää jähmettyä kaksi päivää ja kaksi yötä, jotta sen koostumus on oikea. Normaalisti ihastelisin tällaista tuotosta ja nautiskelisin siitä, että se tekeytyy ajan kanssa - syystä, että elämäni ei ole kyllä viime vuosina ollut mitään slow-elämäntavan riemuvoittoa. Vaan nyt olen apea. Haluaisin osata rakentaa sen tuulimyllyn, joka pumppaa pakkasella meriveden lumeksi, ja mannerjään jälleen jykeväksi. Mutta ei taida ihan onnistua. Kakkuohjeen mittojakin tavaan kuin ekaluokkainen.