Was ich in Berlin mag

Tällä kertaa miniloman top 6:

1. Leute. Ikisuosikki. Erityisesti se perhe, jonka esikoinen kasvattaa palmuja, isä viiksiä, tytär dramaattista Rouva Fortuna-sivupersoonaa ja jonka äiti keittää erinomaista espressoa.

2. Suurkaupungin humina. Joku sitä meluksikin (Lärm) kutsuisi. Mutta kun se hengittää, on olemassa. Organismi nimeltä kaupunki. Melu syntyy paitsi autoista ja ihmisistä, kuivausrummuista U-bahnista, myös liikennevaloihin ja tolppiin liimattujen tiedotteiden ja julisteiden repaleisten reunojen liehunnasta. Niin paljon informaatiota!

3. Leivät ja leivonnaiset (Bäckereien und cafees). Miksei Suomessa ole kunnon tuoreleipäkulttuuria? Kysyn vaan miksi? JA miksi kakunsyöntiä pitää täällä jotenkin selitellä? Kun se on kaikki kovin luonnollista. Vive le Pretzel! Mit käse, lieber.

4. Prenzlauer Berg. Ks. kohta 1. Lisäksi siellä on Kollwitzplatz, Babel ja miljoona muuta asiaa. Kaikki vaan on siellä ja inhimillisessä mittakaavassa.

5. Pergamon Museum. Ällistys ei ota laantuakseen vieläkään. Babylonin portti...Ja kyllä, Neues Museum koluttiin myös, se oli hieno, mahtava kokoelma myös, lapsille muumiot ja eläinjumalapatsaat olivat mielenkiintoisempi anti.

6. Isot lehtipuut. Mitä lie ovatkaan plataaneita, magnolioita, pyökkejä. Mutta isoja.

Tiedän tuon tunteen

Tiedättehän kuinka junat hidastavat linnunlaulunkohdalla Helsinkiin tultaessa? Niin nytkin. Meidät, hiljaisen, mutta täyden vaunun matkalaiset herättää kirkas pojan ääni: "NYTKÖ ollaan Tallinnassa? Äiti?"

Kuuluu matalaa supatusta, kun äiti oikoo asiaa. Seuraa pikkupojan tyrmistys:

"Pitääkö meidän kävellä Tallinnaan?"

Tyttöset naisten nahoissa

Hän on nyt 65. Vaikka samppanjaa kilisteltiin, luulen että juhliin liittyy myös haikeutta. Onnea, Äiti!

Ikänäöllä ja ilman

Sataa. Luonto rehottaa ja kasvaa. Kosteaa tummanvehreää.

Sain muutama viikko sitten lukulasit ja katso, kirjaimet todella näyttävät isommilta ja selkeämmiltä paperilla ja näytöillä. Outoa kyllä pienet rihmat, syheröt ja pilkut tuntuvat vain lisääntyvän vasemmassa silmässä lasien myötä. Kävin silmälääkärillä, joka arveli, että en ehkä oikeastaan tarvitsisi laseja laisinkaan. Tiedä nyt sitten. Tuntuu kuitenkin, että ikäännyn.

No, pitkästä aikaa ahmin kirjaa, Kazuo Ishiguron Me Orvot-romaania. Lainasin toissa viikolla. Eilen ja tänään olen ahminut, ilman laseja. Kansitekstit lupaavat "koskettavan kuvan häiriintyneestä mielestä" - tämä lupaus ei tosin ollut se, joka sai minut lukemaan kirjan.

Ishiguron teksti oli vangitsevaa; pinnalla kulkee tosin arvoitus, jonka lukija haluaa selviävän, mutta se ei ole tämän jutun clou ollenkaan, vaan se on tuo mielen kuvaus, ihmisen todellisuuden muodostuminen, muistot, muistojen muistot, hetket, mielikuvat, joista ihmismieli rakentaa tarinan ja todellisuuden. Ja miten Ishiguro sen rakentaakaan: kansien väliin on kirjoitettu uskomattoman laaja kudos, jossa mieli on kuin valtameri, jossa jokainen liike, aalto yhteen suuntaan herättää toisen aalloin, ja taas toisen ja yhtäkkiä sitä on kaiken sen aaltoliikkeen keskellä ja ymmärtää, että meri on kaikki, eikä rantoja tai rajoja ole. Olenkohan outo, kun en kokenut kertojaa häirintyneeksi? Traumatisoituneeksi ehkä, enkä ole varma siitäkään.

Samalla Orvot maalaa kuvaa ihmisistä tietyillä historian näyttämöillä -Kiinan ja Japanin välinen sota, Tsiang Kai-sekin ja kommunistien väliset valtataistelut, ylipäätään II Maailmansotaan johtanut maailmantilanne - ja sitä sano itselleen, että niin, minkälaisia ratkaisuja sitä olisikaan tehnyt.

Ja koko ajan tekee.

Eilen luin pätkän Krisina Carlssonin uusinta Herra Darwinin puutarhuria Akateemisessa. Ihanaa tekstiä, olisin mieluusti lukaissut siltä istumalta koko opuksen. Mutta hui; hinta hirvitti, yli kolme kymppiä. Vaikka olisi(n)kin sen arvoinen.

Lentosuukko kesälle

Tänään taisi Lounatuuli hyväillä. Sen kunniaksi muutama sananen. Kesä oli lämmin ja tarpeeksi pitkä tällä kertaa. Ja viimeiset kaksi viikkoa tätä kultaista valoa ja tunteita nostattavaa matalapainetta! Yritän hyväksyä osani (jonka toki ymmärrän olevan monella tapaa etuoikeutettu), olla sännönmukainen -aikaisin ylös, aikaisin nukkumaan ja joka ilta puoli tuntia ulkoilmaa -ja se tuottaa tulosta: en ole enää tärviö-rappio-matamimmiäliskuuper, vaan jaksan puhuakin lasten ja miehen kanssa, ja ehdin tulla aikaisemmin kotiin koululaisemme luo. Tämä yhtälö tarkoittaa myös, että se aika , jonka viime talvena vietin bloggaillen...no, sitä ei enää oikeastaan ole, koska olen tehnyt tämän yleensä iltaisella kaikkien muiden hommien jälkeen.

Muita kuulumisia: Ullakkoremonttimme valmistui alkukesästä. Ullakolla on nyt katsottu telkkua ja tähtiä. Toinen akkuna antaa etelään ja olen nyt puolitoista kuukautta yrittänyt selvittää sen ainoan näkyvän, hyvin kirkkaan tähden identiteettiä. Luulin sitä ensin kesäkolmioksi. Sitten kesäkolmion Vegaksi, sitten Venukseksi ja sitten Jupiteriksi. No, ainakin se uskollisesti ilmaantuu joka ilta samaan aikaan vastapäisen talonharjan päälle. (Haluaisin kaukoputken, mutta tämä nyt on tällaista minä haluan vikinää...ansaitsisinko minä edes sellaisen? Olen tosi haka haluamaan asioita.)

Ah, ja niin, eilen illalla tiirailtiin ullakolla Fellinin Naisten kaupunkia. Se oli symppis ja ärsyttävä samalla kertaa, mutta jäi kesken uuden, askeettisen (hah) unirytmimme vuoksi. Naisten kaupungille voisi helpostikin hymähdellä, mutta en voinut tai halunnut. Oikeastaan kovin moni asia ei ole noista ajoista (1980) muuttunut, vaikka a) mikään historiallinen dokumenttihan se ei todellakaan ole ja b) italialaisessa sukupuolikeskustelussa on takuulla eri painotukset kuin suomalaisessa, pohjoismaalaisessa tai edes pohjoiseurooppalaisessa vastineessaan.

Lady vanishes

Lomalla. Ei sähköisiä verkostoja pariin viikkoon ainakaan, sukulaisverkostoja kylläkin.

Mielenrauhaa kaikille, suvea suloista!

Kääntymässä kahvipöydässä

Ajoin kohti pohjoista, napatakseni mukaani mummon Itä-Hämeestä. Siellä hän odotti ikkunassa, tarjosi kahvit, huomatkaa kirjailemansa pöytäliina. Pulppusi jutunjuurta, kiidimme Etelään, aurinko paistoi.

Aina kun oven avaan

ja ulos astelen

sen pehmeää tuoksua nuuhkaisen.

Kaikki vihreä kukoistaa kuin itsestään, kukat kiirehtivät kukkimaan. Mielelläni menisin vielä tänä iltana istuskelemaan ja haistelemaan ja ihailemaan. Mitä silittämättömistä vaatteista. Kai kevätjuhlia voi juhlia ruttuisissa?

Slaavilaisia herkkuja

Harrasta mitääntekemättömyyttä viikonloppuna. Erityisen pitkä sunnuntaiaamu, joka tuntui venyvän iltaan saakka. Sain syvennyttyä hetken Tomek Tryznan Mene, rakasta -opukseen. Mikä näissä puolalaisissa oikein nyt viehättää, en tiedä - joku haikeankipeys ja surrealistiset polut sekä olemassaolon mieltä kyselevät kerrostumat. Ylipäänsä surrealistiset sävyt erilaisissa teksteissä tai vaikkapa kuvissa tuntuvat koskettavan nykyisin, tuntuvat realistisemmilta kuin realistiset kuvaukset. Tryznan ihmiset ovat kaikki hieman...no. jos eivät nyt ihan rappiolla, niin rikki kumminkin. Se tuntuu jotenkin tämän kaiken länsimaisen yltäkylläisyydenkin keskellä todenmukaiselta ihmiskuvalta. Tryznan teksti on aika rankkaa lapsen syyllisyyden kuvausta ja mukaan on tähän mennessä mahtunut myös todella luotaantyötävä raiskauskohtaus, jonka olisin mielelläni ehkä jättänyt lukematta. Silti, kuljen eteenpäin Tryznan tekstissä, haluan tietää miten, miksi, koska pitää mennä ja rakastaa.

Arkisin käyn usein syömässä läheisessä palvelutalossa. Uneliaan sunnuntain iltapäivänä valmistin perheelle myös palvelutalon keittiön keittelevältä lempeäkatseiselta Elenalta urkkimani ohjeen mukaisen omenaisen kakun ilman taikinaa. Söin omenapaistosta perjantaina lounaan yhteydessä suurella ruokahalulla ja kolmen keittäjättären voimin vakuutettiin, että moista kakkua eivät olleet ennen nähneet tehtävän. Elena, jonka ansioksi uuden ruokalajin tuominen listalle laskettiin, kertoi kaiken olevan "erittäin helppoa". Tarvittiin vain "lasillinen mannaryynejä, lasillinen vehnäjauhoja, lasillinen sokeria, ja nämä sekoitetaan. Sitten 1½ kiloa omenoita raastettuna, ja näitä laitetaan vuorotellen vuokaan, mutta jauhoseosta aina ihan vähän vain. Lopuksi vuollaan ohuita paloja voita ja paistetaan noin puolituntia."

Kakkuni onnistui ja maistui vaniljakastikkeen kanssa. Silti, en ollut ollut ihan tyytyväinen rakenteeseen ("Aih, meillä on spagettipaistosta." kommentoi kuopuskin). Kerroin tämän tänään Elenalle ja hän kertoikin raastaneensa omenat kahteen kertaan. "Omenasosettakin voi käyttää".

Ensi kerralla teen näin.

Utelin vielä ohjeen juuria; ehkä Isoäidin ohje? Tädin? Äidin? "Ei, ei" Elena nauroi "Luin tämän vähän aikaa sitten lehdestä Viipurissa, kun olin kampaajalla." Mutta hyvä herkku vaikka modernimpikin.

Hengähdystauko yllättävältä taholta

"Tää on ihan kuin se kaupunki siinä Pikkuinen Lotta -kirjassa!" tokaluokkalaisemme herää takapenkiltä kun mutkittelemme Virkkalan läpi. Ja todentotta: länsi-uusmaalainen elämämeno on ilo silmälle, ainakin näin vaihteen vuoksi maanantai-iltana, kun olemme ajaneet läpi ruuhkaisen Helsingin, ja ylipäänsä suoriutuneet läpi ruuhkaisen maanantaipäivän viedäksemme tokaluokkalaisen futismatsiinsa. Joka puolella on isoja pihoja, hedelmäpuita täynnänsä, paljon vanhoja taloja ja toki myös paljon niitä vähemmän vanhoja taloja. Pallokenttä ja hautuumaa sijaitsevat vierekkäin. Äänimaailma on suloisen rauhallinen, lintuja, lapsia, hihkuvia aikuisia. Askeleita ja renkaita hiekkatiellä.

Matsin jälkeen kurvaamme Lohjalle ja pistäydymme Rossossa syömässä. Vanhoja miehiä viettämässä iltaa shakkilaudan äärellä. Jälkiruoaksi käväisemme vielä Lohjan kivikirkon pihalla vetämässä keuhkoihin sinisen kevätillan rauhaa. Haluaisin ikuistaa taksitolpalla jutustelevat kuskit, mutta ei ole kameraa ja se tuntuisi muutenkin tahdittomalta.

Mitään ei tapahdu. Ollaan vaan. Pikkukaupunki parhaimmillaan?

Kävimme pari viikkoa sitten miehen kanssa Roomassa. Älkää pitäkö minua kiittämättömänä, kun sanon, että Rooma oli vähän kuin historiallinen ruotsinlaiva. Puitteet ovat toki komeat ja merkitykselliset, mutta jo niin moneen kertaan merkityksellistetyt, ettei varsinaiselle "omalle" kokemukselleni jäänyt oikein tilaa. Mutta Lohjalla ja Virkkalassa sen sijaan...

(Kuva on kamerakännykällä hämärtyvässä illassa otettu näpsäisy, sorry.)

Turbulenssia

Viikot vierähtävät toden totta liian nopeasti, paljon on tapahtunut viime bloggauksen jälkeen; olen matkustanut, viettänyt äitienpäivää, mutta ennen kaikkea yrittänyt metamorfoosia, puristaa itsestäni ulos jonkinsortin kalmarin tai tursaan. Miksikö? Töitä on kohtuullisesti, ja remontissakin sattui ennalta arvaamattomia käänteitä. (Miten ihmiset rakentavat taloja ja säilyttävät järkensä, terveytensä ja avioliittonsa? En ymmärrä!) Lapsilla on paljon harrastuksia, nyt sen huomaan, futisturnauksia, matineoita, kuvisnyyttäriä plus kevätjuhlia ja karnevaalia tuntuu pakkautuvan näille viime viikoille ruuhkaksi asti.

Mutta.

Onneksi on musiikkia, esimerkiksi SMG:n. Ja lapset vaikuttavat energisoituneilta valosta ja keväästä. Kasvavat kaksi ja puoli senttiä vuorokaudessa. Pulppuavat sanottavaansa.

Musiikkia kaikille! Palaan pian...toivottavasti.

Näin minä vihellän matkallani...

(Ihan sievä epäsuhta otsikon ja kuvan välillä muuten. Yksi yhdeksästätoista istutetusta pavusta on itänyt.)

Tervetuloa, Rouva Kevät.

Teitä ehdittiin jo odotellakin.

Ootellessa

Viikko alkaa olla takanapäin ja ilmassa on kovasti odotusta. Ikävä valtasi pojat illansuussa, mutta illan viimeinen tunti kului siivillä isälle kuvia piirtäessä ja suloisia viestejä kirjoitellessa ja niitä lahjarulliksi kääriessä. Nick Triani soitti Radio Helsingissä juuri meidän tunnelmiimme sopivaa kitarapoppia ja vissiin vähän folkiakin. Iltapesulla kuopus heittäytyi dramaattiseksi. Yritin poistaa yllänäkyvän vessapaprisuikale-pyykkipoikahässäkän peilikaapinovesta. "Thämä lippu on Isin kunniaksi!" hän julisti käsi rinnallaan pesujakkaralla ylväästi seisten, pöyristyneenä lipunhäpäisy-yrityksestäni.

Olkoon sitten siinä.

Äitiys-haaste

Heli haastoi minut listaamaan viisi hyvää asiaa äitiydestä. Viisi tuntuu vähältä, mutta nämä kirjaan nyt tänään:

1. Mysteeri. Olen kiitollinen, että saan aitiopaikalta seurata ihmisen kehitystä, ihmisenä olemista, ihmiseksi tulemista, ihmiseksi oppimista. Kyllähän sitä jokainen itsessään kantaa tätä mysteeriä sisällään, mutta ainutkertainen näkökulma tämä on. Silti, en tiedä olenko ymmärtänyt mitään. Tai päässyt oikeasti osalliseksi heidän mysteeristään. Mutta tiedostan, että sellainen on.

2. Ilo ja ajattelun kahleettomuus, vapaus. (Tätä siis koen lapsilta saavani; minulla tietysti ei ole heille tarjota kuin kahleita.)

3. Ihmettely. Mikä olikaan Kapteeni Koukun nimi ennen kuin Peter Pan heitti hänen kätensä krokotiilille? Mitkä muuten on mun päiväkodin hoitajien nimet?

4. Iltahetket juuri ennen nukahtamista (siis jälkeen jokailtaisen venkoilun), aamuhetket, jolloin on aikaa heräillä hitaasti.

5. Yllättävät päivällisvieraat. Joskus niillä on näkymätön häntä, joskus pannumyssy päässä ja niiden nimi on kuulemma Dartfaader. Kinttu-setä Ville tosin on ärsyttävä, se on vaan puheissa, mutta syömisestä ei meinaa tulla mitään, kun Kinttu-setä Villen kuvitellut tekoset saavat miehenalut nauramaan niin, että tippuvat tuolilta.

You're gonna meet some gentle people there

Huhtikuu on tällainen: iho kuivuu. Vietän unettomia öitä pitkästä aikaa töiden tähden. Yritän ajaa autoa kuin ei olisi kiire mihinkään. Miehet matkustavat maailman ääriin. Tosin väärä muistikirja lähestulkoon laittaa suunnitelmat uusiksi. Nainen ja lapset vilkuttavat ja hamstraavat kaapit täyteen ruokaa ja käyvät lohdutukseksi Herkussa hakemassa konditoriatuotteita ja ranskalaista maalaisleipää.

Kahdeksanvuotias ei voi olla hymyilemättä leveästi. Syynä on lupa laittaa ensi kertaa uudet punaiset tennarit jalkaan. Tätä hetkeä on odotettu viikkoja.

Tuulisen ja aurinkoisen pellon laidalla pelaan 3-5:n pojan kanssa lähemmäs kolme tuntia jalkapalloa. (3-5-:n siksi, että tuntien aikana kokoonpano ehtii vaihtua useaan kertaan.) Kirjoitan hiekkaan isosti, monen metrin pituisella jalka-alalla: Le soleil. Kymmenessä minuutissa tuuli on sekoittanut sen ja jälki on kadonnut. Kentällä pelataan hikipäässä, painitaan tiikerinpoikina, itketään, filmataan, heitellään hansikkaita tuuleen ja juostaan niiden perässä. Kikatetaan ja ryömitään hervottomina. Ja koska omaan aimoa annoksen haikeaa luonteenlaatua, ikävöin hieman sitä pallon toiselle puolelle lentänyttä. (Mutta siis jotenkin...nautiskellen, tiedättekö?) Päässä soi McKenzien klassikko, eikä vähiten siksi, että tuli melkein kymmenen vuotta sitten hääamuna sattumalta radiosta ja on nyt miehen määränpää.

(Kuvat laitan myöhemmin. Kamerakännykän piuhat ovat tietenkin töissä, kamera miehellä...)

Kyöpelinvuori - nyt

Kylläpä pihoilla ja pikku kadunpätkällämme kuhisi tänään! Pojat pääsivät myös mukaan, onneksi, viimeisen viikon ovat flunssaisina viettäneet sisällä ja energiaa on näemmä kertynyt sukkien sisälle. Ei kulkeutunut vitsojen kera pois näköjään, sama humu ja meininki jatkui virpomisen jälkeenkin.

Kevät on täällä, ei epäilystäkään. Valoa on. Eilen kuulin kiurut ja kun kaikki asukkaat kadultamme olivat vetäytyneet huoneisiinsa, kävelin pihan poikki, kuulin keveän sateen kutittelevan rännejä. Muita ääniä ei ollutkaan, paitsi ehkä odotuksen. Esikoisen kanssa tarvoimme mutaisten peltojen poikki pienen joenuoman äärelle pajunkissoja noutamaan. Nuhainen ja villi poikani huudahteli pienen kosken äärellä kuin vanhan ystävän nähtyään, virpoi sen juuri taittamallaan pajunoksalla ja heitti vitsansa virran vietäväksi. Hän on ollut aina todella innostunut tästä palmusunnuntain perinteestä, paljon innostuneempi kuin pikkuveljensä. Tänä vuonna tuli ensimmäisen kerran tilanne, että hän ehkä viiden minuutin ajan epäröi lähteä raitille, kun koulukaveri, jonka kanssa oli sopinut virpovansa, olikin kipeänä. Mutta sitten, kuitenkin, vanha mielihalu voitti.

Mutta ymmärrän kyllä, noidatkin kasvavat, lopulta.

Konttorilla

Töissä keitän yleensä aluksi teen, kun harvemmin ehdin sitä kotona nauttia. Tämä Clipperin tee on tämänhetkinen suosikki. Beethovenin rintakuvan toin kotoa remontin alta pois. Hieno esine sinänsä, mutta ei ole oikein kotona löytänyt paikaansa, ehkä B:n hieman kammottavan tyhjän katseen vuoksi - ymmärtääkseni kuolinnaamio on ollut tässä jonkinlaisena mallina. Olen kipsipään omasta lapsuudenkodistani mukaani saanut, ja muistan, että omassa lapsuudessani pää hieman hirvitti. Silti se on jollain tavalla kiehtova, erilainen esine, josta ei ole raatsinut luopuakaan. Viime viikolla sain kevennettyä B:n profiilia hiukan koristamalla häntä hieman näillä hienoilla perhosilla, jotka ostin läheisen palvelutalon myyjäisistä. Ne on tehty näistenlehtien sivuista ja piipunrasseista, pidän niistä kovasti. Nähdäkseni B:n otsarypyt ovat myös hieman silinneet.

Ääni

Tauti kaatoi esikoisen eilen illalla. Koko aamupäivän lastenhuoneessa on kaikunut Lea Pennasen Piilomaan Pikku Aasi Lars Svedbergin lukemana. Svedbergin äänessä on karismaa, rauhoittava rytmi ja se erityinen sävy, joka tekee kunkin ihmisen äänestä ihan omanlaisensa. Esikoinen on kuunnellut silmät kiinni, pipo päässä, kolmen peiton alla, pikkuveli puolestaan yökkärissään milloin jalat kohti kattoa sojottaen, milloin peppu pystyssä oman sänkynsä peitteissä möyrien. Pikkuveli on myös kipittänyt aika ajoin raportoimaan meille vanhemmille Piilomaan ja Peilivuoren tapahtumista todella hengästyneeseen sävyyn; "Pikku Aasi onkin Aasiruht...ruth...aasiruhtitnattaren poika!" Pennasen klassikkoon kannattaa siis tarttua vielä 2000-luvullakin. Meillä pojat kuuntelivat sen käytännössä putkeen.

Kuuntelen usein ihmisten ääniä, joidenkin erityisen läsnäolon tajuaa erityisesti vasta kun he puhuvat -ja tietenkin, laulajat ovat sitten ihan luku sinänsä. Tiedän myös henkilöitä, joiden äänen perussointi on jotenkin raakkuva tai riitaisa, ja jotenkin huomaan väistäväni keskustelua näiden kanssa (näitä ihmisiä ei kyllä ole jokapäiväisen elämän piirissä). Eri kielissä sointi ja rytmi miellyttävät enemmän kuin toiset, ehkä siinä puhuu tottumus, kun pidän eurooppalaisista ja lähialueiden kielistä eniten, venäjästä, ranskasta, italiasta, espanjasta, portugalista, eestistä, puolasta, saksastakin.

Äänet, niiden rytmit ja sävyt vaikuttavat minuun voimakkaasti; kerran törmäsimme Helsingin keskustassa kahteen venäläiseen nuoreen naiseen, jotka lauloivat slaavilaisia kansanlauluja. Kuulin heidän laulunsa pitkältä ja se sai välittömästi aikaan todella vuolaan kyynelvirran. Jäimme miehen ja tuolloin vuoden vanhan esikoisemme kanssa kuuntelemaan laulua loppuun, katulaulajien (ja aviomiehen )ollessa hieman hämillään näin voimakkaasta tunteenpurkauksesta. Slaavilaisten kansanlaulujen kanssa saa muutoinkin olla varuillaan. Toisenlaisen, mutta yhtä voimakkaan, reaktion sai aikaan eräs puhallin eräässä lastenkonsertissa: sen sävy oli niin kova, läpitunkeva ja epävireinen, että sillä sekunnilla kun ääniaallot läpäisivät minut*, ne tuntuivat porautuvan suoraan nauruhermooni (mikä se sitten onkaan, tuolloin ainakin tuntui, että sellainen on fyysisesti olemassa!). Olin hikinen, punainen ja yritin epätoivoisesti pitää naurun kurissa puremalla etusormermeni toista niveltä. Jotenkin sen sain tehtyä, mutta kyllä ainakin takana ja vieressä olijat ymmärsivät mistä oli kysymys, kun koko penkkirivi tutisi pidättelemästäni naurusta. En ole tainnut kuunan hävetä niin paljon kuin tuolloin ja syytä olikin. Mutta minkäs teet, kun maito on kaatunut?

Omasta äänestään on vaikea sanoa mitään. Miltä se muiden korvissa kuullostaa? Kuinka yksilöllinen se oikeastaan on? Äitini äänitti minun ja serkkujeni ollessa lapsia puhettamme ja lauluamme kasetille. Nyt aikuisena sitä kuunnellessäni huomaan, että nauhoilta silloin tällöin kuuluva äitini ääni voisi yhtä hyvin olla minun.

* Käytännössä ne eivät kai läpäise mitään. Saavuttavat olisi kai oikeampi termi. Mutta nuo ääniaallot läpäisivät, siltä se ainakin tuntui.

Päivä, jolloin leikkasin kananmunan toisin

kuin yleensä, siis pitkittäin. Ostin pyörän (ilman vaihteita). Luin kuopukselle Atlantista etsimässä. Söin karkkia, vaikkei olisi pitänyt ja yhä ihmettelen, miten tuota lunta tulee aina vaan. Ryhdyn keräämään kynttilöitä illan hämärätuntia varten. Taustalla soiva soundtrack on jalkapalloselostus. Mies on pukeutunut Suomi-paitaan, pitkään sini-valkoraitaiseen tupsupipoon ja kädessä sillä on töötti, joka kuulostaa yleishälytykseltä. Esikoisella on myös Suomi-päähine, Bubi-huuhkajakorvainenlakki, joka näyttää ihan pannumyssyltä. Mutta ei kerrota sitä hänelle.

Tuntuukohan karhuista tällaiselta talviunien jälkeen?

Kutsu

Töistä kotiin palatessani näen heitä. Etenevät hieman jäykkinä ja kohmeisen näköisinä lähes epäluonnollisen pystyssä asennossa peltojen pientareilla. Valo, lumi ja lähes sulaneet tiet näyttävät houkuttelvilta. Minä myös!

Lenkkarit löytyvät. Ei ole muutamaan kuukauteen käytettykään. Siihen mennessä kun saan itseni ulos, on alkanut taas sataa lunta. Silti; hiekka rahisee askelten alla ja illan suussa valo tekee pelloista kauniin sinertävät. Juoksen tasaista hiljaista vauhtia. Tuntuu, että koko keho alkaa elää. Hikoilen. Kunpa kehtaisin joka toisella askelella tanssia ja joka kymmenennellä heittää kuperkeikan.

Lenkkeilen aika tunnollisesti melkein saman reitin (no, variaatioita on kolme, neljä) kuin aina ennenkin. Nyt odotan kevättä, katsastan paikkoja uteliaana; tuossa kasvaa kesällä peltokierto, tuonne puhkeaa ihana skillameri heti kohta kun lumet sulavat ja tuossa vihertävät puolentoista kuukauden päästä hylätyn puutarhan hedelmäpuut.

Eräs kevätlauantai

Kevätpäiväntasauksen jälkeen. Koko viikon olen nukkunut huonosti; herään neljältä ja valvon tunnin, puolitoista. Syytän valoa ja ihan vähän sänkyymme pyrkiviä, outoja uneksuvia poikiamme. Puoli viideltä on jo ihan hieno valo. Olisipä joku pelto, jota tuijottaa aamuhämyssä.

Liikaa valoa; Andrei Arsenjevits! Tuo yllä näkyvä Tua Forsströmin runo kuuluu ikisuosikkeihini nimenomaan tuona Hesarissa ilmestyneenä Timo Hämäläisen suomennoksena. Se löytyi taas kun tyhjentelimme ullakkoa remonttimiesten tieltä. Teksti löytyy muuten myös täältä koko Hevosten kanssa vietetyn yön jälkeen -kokoelman suomentaneen Caj Westerbergin käännöksenä, joka on myös ihan ansiokas. Mutta silti; tämä Hämäläisen suomennos on se, johon laskeudun ja putoan. Westerbergillä on kärkevämpi, terävämpi rytmi.

Edellinen viikko meni hirveässä kiireessä, iltaisin olimme koko perheen voimalla jossain; lääkärissä, parturissa, välipalakurssilla ja eilen muskarin matineassa ja kaupassa. Tänään olemme vain tämän aamupäivän. Katselen syksyn ja talven jäämiä ikkunassa, aurinko on niille armoton. Pölyä tuolien alla, loputtomasti paperi- ja vaatekasoja ympäriinsä.

Keitän teen.

Luomattomia lumia ja outoja pönttöongelmia

Uskomatonta, että kolme viikkoa sitten uskoin nähneeni keltasirkkupariskunnan. Mitenhän niillä nyt menee? Viikonloppuna oli niin aurinkoista ja keväistä, hain multaa ja aivan liian monta siemenpussia (ylin kuva lauantailta) ja eilen ja tänään on pimeämpää ja pyryttää, muodostuu kinoksia, kaduilla on vaikea kävellä. Vaikka mitäpä siitä. Oikea talvi ja runsaat lumipeitteet ovat tarpeelliset koko pikku planeetalle, joten tyytyväisyyttähän moisen keskellä tulee tuntea.

Sairaslomapäiväni lipuvat ohi huomattavalla vauhdilla, mitään en juurikaan tee, paitsi luon lunta, joka kerran kun astun ovestamme ulos, nautin esikoisen seurasta koulun jälkeen, kudon rivin silloin, toisen tällöin, torkun pieniä päiväunia, seuraan ullakkoremonttimme edistymistä (kiihkeärytminen ei ole oikea sana) ja junailen erilaisia pönttöasioita. Huoneistossamme on kaksi vessaa, ja jostain tuntemattomasta syystä molemmissa on ongelmia, joskaan ei ollenkaan samanlaisia. Toinen pönttö on irti lattiasta (selvisi viime viikolla, vaikka vaiva on ollut olemassa ainakin vuoden), toinen tukossa. Jippii. Kaupassa käyn jalan, ja yleensä unohdan puolet asioista joita piti hankkia. Silti; viihdyn näin vapaalla aivan liian hyvin. Perjantaiksi pitäisi löytyä muutama aivosolu, jotta voi vastata työpöydällä odottaviin asioihin.

Kolmekymmentäkahdeksan

Mistä ne on tehty? Aamuherätyksistä ja lasten omatekemistä korteista, uusista liukuestesukista, marjamehusta, aamukävelystä, puhelinonnitteluista, tekstarionnitteluista, ihmeellisten mittarikoneiden ihmettelystä, iltapäivänokosista, onnittelukorteista, yllätyspaketeista; Ihminen on...-kortista, herkkusuklaatista, taikasormikkaista (Kiitos N!), mutakakusta ja kermavaahdosta. Kuohuviini täytynee jättää väliin, kun on noita lääkityksiä.

Nielurisanlämmitin

Valmistuu...nyt. Siitä piti tulla ensi virkattu villapaita pienemmälle pojallemme, sitten kaulaliina. Äitini käsityksen mukaan kyseessä oli pannulappu tai sipulipussi, ja poikani ilmoitti jossain kohti tylysti, että hirveen karhee, joten arvelin, että teen siitä sitten itselleni jotain. Ja oiva nielurisanlämmitinhän siitä tulikin, paitsi että enää ei ole nielurisoja. Mutta kivasti se lämmittää kaulan aluetta. Minulla on aina kaulassa ja niskassa kylmä, ja pukeutuisin kesälläkin mielelläni poolopuseroihin, mutta helposti ne käyvät sitten muuten ahdistaviksi tai kuumiksi.

Olen silti ihan ylpeä ja iloinen. En kauheasti vie käsitöitä loppuun saakka. Tämä on vedenjakaja. Nappi ja kaikki!

Terveisiä Pöökenhaminasta

Mukava lauantai. Äitini oli yötä. Ensi kertaa, kun piti olla operaation jälkeen joku aikuinen ihminen yön yli vahtimassa ja mies sattui olemaan työmatkalla. Tänään äiti ja isä ovat viihdyttäneet poikia, tuoneet syömistä ja toipilaalle valtavan kimpun tulppaaneja ja naistenlehden. Kieltämättä kivaa olla hemmoteltu ja lapsen osassa hetken. Pojat ovat hurmaavia, rakentelevat legoja, pienempi esittää kryptisiä kysymyksiään: "Arvaa mis hirviö asuu? a) Tavallises Pöökenhaminas vai b) aurinkoises Pöökenhaminas vai CEE) talvises Pöökenhaminas?" Valitsen aurinkoisen, esikoinen talvisen, koska se kuulostaa hänestä niin hyvältä. Ja kun mummo ja pappa ovat jo lähteneet, me kolme syödään jäätelöä, Pöökenhaminas. Lauletaan lauluja tekoenglannilla ja joku meistä kääriytyy joogamattoon. On kuulemma niin viihtyisää.

Vanukas viikonloppu

Tästä se alkaa; smoothieta, jugurtteja eri sortteja (ilman suurempia sattumia), vanukkaita, mehukiisseleitä, "probioottista kauravalmistetta" (kuka piti suomen kieltä kauniina?) ja jäätelöä.

Ei, en aio ryhtyä kiinteän ruoan syömälakkoon vastustaakseni aikeita nostaa eläkeikärajaa 70 vuoteen.

Kyllä, huomenna tähän aikaan minun pitäisi olla nielurisaton.

Hassua, että sitä kuitenkin jännittää. Sitä, että nukutetaan. Ihankuin sitä tahdonvoimallaan muka pitäisi sydäntä ja aivoja liikkeessä.

Not so revolutionary, but still very very good

(Tämä teksti saattaa sisältää juonipaljastuksia, mutta on toisaalta kirjoitettu aivan kuin lukijakin olisi jo nähnyt elokuvan; se sisältää lähinnä niitä ajatuksia ja tuntemuksia, jotka Heräsivät Revolutionary Road -elokuvasta, ei niinkään elokuvan juonen tai käsittelytavan esittelyä.)

Sulattelen tässä myöhäistä päivällistä, antibioottipahasta ja juuri näkemääni Revolutionary Roadia. Olin lukenut elokuvasta ja tiesin mitä odottaa ja hieman pelkäsin, että joutuisin bloggauksenikin otsikoimaan jotenkin tyyliin "ansassa". Olen aivan kohderyhmää; yhdessä saman ihmisen kanssa jo yli 16 vuotta, kaksi suloista lasta, keskiluokkaiseksi luokiteltava lähiöelämä ja kellokortti. Pystyin siis hyvin samaistumaan sekä Aprilin että Frankin ahdistukseen. (Winslet ja DiCaprio olivat muuten erinomaisia.) Luulen, että aika moni tämän elämäntilaneen jakava ihminen noita kysymyksiä (Tässäkö kaikki? Miksi elämä on näin kaavamaista jne.) pyörittelee ja pitääkin pyöritellä! Herran tähden, ei kai mikään muutu, jos ei joskus kyseenalaista omia valintojaan.

April minua kyllä säälitti; parikymmentä vuotta myöhemmin hänellä olisi ollut paljon enemmän vaihtoehtoja. Mutta mitenkäs se Michael Cunningham laittoikaan Virginia Woolfin lausumaan Tunneissa: "jonkun on kuoltava, jotta muut tuntisivat olevansa elossa." *

Elokuvan totuudenpuhuja, mielisairaalapotilas John Givings nappaa Frankin lauseesta sanat toivoton tyhjyys, ja pitää sanaparia riisuttuna, puhtaana totuutena elämästä yleensäkin. Itse ajattelen, että joo, kyllä sekin on varmasti yksi puoli tätä kaikkea. Minulla ei kuitenkaan ole nyt sellainen tunne, että se olisi tähdellisin ulottuvuus kuitenkaan - elävälle ihmiselle. Niin - tai mistä sitä tietää? Mistä sitä ikinä edes tietää onko rehellinen itselleen? Ja vaikka tiedostan, että vapaus on aika kinkkinen käsite, olen tunnistavinani kuitenkin omassa elämässäni paljon vapautta. Tavara kyllä orjuuttaa keskiluokkaa.

Päätänpä täältä tähän. Nimittäin iltateeheen ja jättimarenkiin.

*Jotkut muut on tosi tiukkiksia näissä sitaattiasioissa, mutta totuus on että mä muistan tuon kaltaisen lauseen, ihan sanatarkkaversio ei tuo ole.

Venuskuukausi

Aika on naurava nuorukainen, joka hiihtää jäisellä jäällä. Nopea, nopea.
Rikkipalanut silityslaudan peite,
iltahetki yksikseen, kun miehet ovat valloittamassa maailmaa.
Liian kylmä tuuli merenrantakaupungissa.

Uskoisin, että pimeä kausi on selätetty. Vaikka paljon on ajatuksia, jotka haluaisi yksinkertaisesti hajottaa atomeiksi , on myös suunnitelmia ja toivomuksia, haaveita.

Venus loistaa joka ilta uskollisesti kun kurkkaan keittiön ikkunasta. Ihan kuin se haluaisi kertoa jotain? Tiedostan sen vakaan jökötyksen vastapäisten talojen välissä, teinpä sitten mitä hyvänsä, ja sitten välistä käyn tarkistamassa, vieläkö tähti on paikallaan. On, on se. No, jos nyt ihan tarkkoja ollaan, niin kyllähän se liikkuu. Mutta keittiön ikkunasta sen näkee koko matkalta aika kivasti. Ja sitten ihmettelen, mihin se aika minulta hukkuu ja valuu, enkä ehdi mitään. No, justiinsa tällaisiin tähdellisyyksiin se menee.

Nina Simonea haluan kaikille suositella. Näillä parilla tulkinnalla on valettu täällä päässä uskoa
http://www.youtube.com/watch?v=LSSIlx9hiu8&feature=related

http://www.youtube.com/watch?v=GUcXI2BIUOQ
Ensimmäinen on sellainen, että mitäpä sitä selittelemään - mitäpä muuta kukaan haluaisi rakkailleen - tai maailmalle - laulaa.
Toinen on myös hieno tulkinta - ja Ninalla on tässä livetaltioinnissa niin hieno staili että. Se on kummallista; Simone laulaa niin luontevan ja yksinkertaisen oloisesti, mutta kuitenkin tuloksena on jotain ihan jäljittelemätöntä.


**********************

Tulen pitämään muutamien seuraavien viikojen ajan aika verkkaista kirjoitustahtia, perhe-, terveys-työ- ja remonttisyihin vedoten. Vaikka mistäpä sitä tietää....olen itsekseni muutaman päivän, ennenkuin matkustan maalle. Tätä ei ole tapahtunut aikoihin. Eihän sitä tiedä mihin se johtaa.

Jalan

Kops, kops, siih, sviih. Mukulakiveä ja sohjolunta. Sinistä. Helsingin keskustassa käyminen on nykyisin melkein ulkomaanmatkaan verrattava kokemus. Mies aina aika ajoin ajattelee ääneen: ""Muutettaisko me vielä vanhoilla päivillä takasin keskustaan? Tai meren rantaan?" Ja kieltämättä sitä tuntee hieman hetkellistä houkutusta siellä asioidessaan. (Taloudellisista realiteeteista ei kannata tässä kohti puhua tai ekologisista)

Mutta outoa kyllä, houkuttelevaa on täällä lähiöpellollakin nyt. Lumi pehmentää kaiken, valot, mustan ja lian, vaimentaa äänet. Pulkkamäkeä lasten kanssa, iltakävelyllä ja leivänhakumatkalla lähihuoltoasemalla. Pieni nukkumalähiömme on kuin unta.

Ja kyllä, eräät koivet ovat palanneet. Jippii!

Talvi, Talvi, Talvi! Syleilen Sinua!