lauantai 28. helmikuuta 2009

Terveisiä Pöökenhaminasta




Mukava lauantai. Äitini oli yötä. Ensi kertaa, kun piti olla operaation jälkeen joku aikuinen ihminen yön yli vahtimassa ja mies sattui olemaan työmatkalla. Tänään äiti ja isä ovat viihdyttäneet poikia, tuoneet syömistä ja toipilaalle valtavan kimpun tulppaaneja ja naistenlehden. Kieltämättä kivaa olla hemmoteltu ja lapsen osassa hetken. Pojat ovat hurmaavia, rakentelevat legoja, pienempi esittää kryptisiä kysymyksiään: "Arvaa mis hirviö asuu? a) Tavallises Pöökenhaminas vai b) aurinkoises Pöökenhaminas vai CEE) talvises Pöökenhaminas?" Valitsen aurinkoisen, esikoinen talvisen, koska se kuulostaa hänestä niin hyvältä. Ja kun mummo ja pappa ovat jo lähteneet, me kolme syödään jäätelöä, Pöökenhaminas. Lauletaan lauluja tekoenglannilla ja joku meistä kääriytyy joogamattoon. On kuulemma niin viihtyisää.


torstai 26. helmikuuta 2009

Vanukas viikonloppu


Tästä se alkaa; smoothieta, jugurtteja eri sortteja (ilman suurempia sattumia), vanukkaita, mehukiisseleitä, "probioottista kauravalmistetta" (kuka piti suomen kieltä kauniina?) ja jäätelöä.

Ei, en aio ryhtyä kiinteän ruoan syömälakkoon vastustaakseni aikeita nostaa eläkeikärajaa 70 vuoteen.

Kyllä, huomenna tähän aikaan minun pitäisi olla nielurisaton.
Hassua, että sitä kuitenkin jännittää. Sitä, että nukutetaan. Ihankuin sitä tahdonvoimallaan muka pitäisi sydäntä ja aivoja liikkeessä.

torstai 19. helmikuuta 2009

Not so revolutionary, but still very very good

(Tämä teksti saattaa sisältää juonipaljastuksia, mutta on toisaalta kirjoitettu aivan kuin lukijakin olisi jo nähnyt elokuvan; se sisältää lähinnä niitä ajatuksia ja tuntemuksia, jotka Heräsivät Revolutionary Road -elokuvasta, ei niinkään elokuvan juonen tai käsittelytavan esittelyä.)

Sulattelen tässä myöhäistä päivällistä, antibioottipahasta ja juuri näkemääni Revolutionary Roadia. Olin lukenut elokuvasta ja tiesin mitä odottaa ja hieman pelkäsin, että joutuisin bloggauksenikin otsikoimaan jotenkin tyyliin "ansassa". Olen aivan kohderyhmää; yhdessä saman ihmisen kanssa jo yli 16 vuotta, kaksi suloista lasta, keskiluokkaiseksi luokiteltava lähiöelämä ja kellokortti. Pystyin siis hyvin samaistumaan sekä Aprilin että Frankin ahdistukseen. (Winslet ja DiCaprio olivat muuten erinomaisia.) Luulen, että aika moni tämän elämäntilaneen jakava ihminen noita kysymyksiä (Tässäkö kaikki? Miksi elämä on näin kaavamaista jne.) pyörittelee ja pitääkin pyöritellä! Herran tähden, ei kai mikään muutu, jos ei joskus kyseenalaista omia valintojaan.

April minua kyllä säälitti; parikymmentä vuotta myöhemmin hänellä olisi ollut paljon enemmän vaihtoehtoja. Mutta mitenkäs se Michael Cunningham laittoikaan Virginia Woolfin lausumaan Tunneissa: "jonkun on kuoltava, jotta muut tuntisivat olevansa elossa." *

Elokuvan totuudenpuhuja, mielisairaalapotilas John Givings nappaa Frankin lauseesta sanat toivoton tyhjyys, ja pitää sanaparia riisuttuna, puhtaana totuutena elämästä yleensäkin. Itse ajattelen, että joo, kyllä sekin on varmasti yksi puoli tätä kaikkea. Minulla ei kuitenkaan ole nyt sellainen tunne, että se olisi tähdellisin ulottuvuus kuitenkaan - elävälle ihmiselle. Niin - tai mistä sitä tietää? Mistä sitä ikinä edes tietää onko rehellinen itselleen? Ja vaikka tiedostan, että vapaus on aika kinkkinen käsite, olen tunnistavinani kuitenkin omassa elämässäni paljon vapautta. Tavara kyllä orjuuttaa keskiluokkaa.

Päätänpä täältä tähän. Nimittäin iltateeheen ja jättimarenkiin.

*Jotkut muut on tosi tiukkiksia näissä sitaattiasioissa, mutta totuus on että mä muistan tuon kaltaisen lauseen, ihan sanatarkkaversio ei tuo ole.

tiistai 17. helmikuuta 2009

Venuskuukausi

Aika on naurava nuorukainen, joka hiihtää jäisellä jäällä. Nopea, nopea.
Rikkipalanut silityslaudan peite,
iltahetki yksikseen, kun miehet ovat valloittamassa maailmaa.
Liian kylmä tuuli merenrantakaupungissa.

Uskoisin, että pimeä kausi on selätetty. Vaikka paljon on ajatuksia, jotka haluaisi yksinkertaisesti hajottaa atomeiksi , on myös suunnitelmia ja toivomuksia, haaveita.

Venus loistaa joka ilta uskollisesti kun kurkkaan keittiön ikkunasta. Ihan kuin se haluaisi kertoa jotain? Tiedostan sen vakaan jökötyksen vastapäisten talojen välissä, teinpä sitten mitä hyvänsä, ja sitten välistä käyn tarkistamassa, vieläkö tähti on paikallaan. On, on se. No, jos nyt ihan tarkkoja ollaan, niin kyllähän se liikkuu. Mutta keittiön ikkunasta sen näkee koko matkalta aika kivasti. Ja sitten ihmettelen, mihin se aika minulta hukkuu ja valuu, enkä ehdi mitään. No, justiinsa tällaisiin tähdellisyyksiin se menee.

Nina Simonea haluan kaikille suositella. Näillä parilla tulkinnalla on valettu täällä päässä uskoa
http://www.youtube.com/watch?v=LSSIlx9hiu8&feature=related

http://www.youtube.com/watch?v=GUcXI2BIUOQ
Ensimmäinen on sellainen, että mitäpä sitä selittelemään - mitäpä muuta kukaan haluaisi rakkailleen - tai maailmalle - laulaa.
Toinen on myös hieno tulkinta - ja Ninalla on tässä livetaltioinnissa niin hieno staili että. Se on kummallista; Simone laulaa niin luontevan ja yksinkertaisen oloisesti, mutta kuitenkin tuloksena on jotain ihan jäljittelemätöntä.


**********************

Tulen pitämään muutamien seuraavien viikojen ajan aika verkkaista kirjoitustahtia, perhe-, terveys-työ- ja remonttisyihin vedoten. Vaikka mistäpä sitä tietää....olen itsekseni muutaman päivän, ennenkuin matkustan maalle. Tätä ei ole tapahtunut aikoihin. Eihän sitä tiedä mihin se johtaa.