Jalan

Kops, kops, siih, sviih. Mukulakiveä ja sohjolunta. Sinistä. Helsingin keskustassa käyminen on nykyisin melkein ulkomaanmatkaan verrattava kokemus. Mies aina aika ajoin ajattelee ääneen: ""Muutettaisko me vielä vanhoilla päivillä takasin keskustaan? Tai meren rantaan?" Ja kieltämättä sitä tuntee hieman hetkellistä houkutusta siellä asioidessaan. (Taloudellisista realiteeteista ei kannata tässä kohti puhua tai ekologisista)

Mutta outoa kyllä, houkuttelevaa on täällä lähiöpellollakin nyt. Lumi pehmentää kaiken, valot, mustan ja lian, vaimentaa äänet. Pulkkamäkeä lasten kanssa, iltakävelyllä ja leivänhakumatkalla lähihuoltoasemalla. Pieni nukkumalähiömme on kuin unta.

Ja kyllä, eräät koivet ovat palanneet. Jippii!

Talvi, Talvi, Talvi! Syleilen Sinua!

Tammikuun kuutamoaamut

jäivät viime viikolle. Mutta onneksi olivat. Sinisissä, vaaleissa aamuissa oli jotain kohottavaa. Kuin viileä, mutta lempeä syleily. Päivät sujuvat muuten kuten ennenkin; ujuttaudun paksuihin mustiin sukkahousuihin, pujotan karneolikorut korvanlehtiin, aamupusuja, aamuärjyntää, aamusovintoja, autonskrapausta. Töissä tartun asioihin, niitä riittää, pieniä pisaroita kuten askarteluhelmiä siinä puisessa rasia, yhden kun ottaa ja siirtää taakseen, toinen valahtaa jo entisen paikalle odottamaan käsittelyä. Viimeistään puoliviideksi päiväkotiin. Ruanlaittoa, ruokailu, läksyt, kuulumiset.

Tänään ehdittiin vielä hetkeksi luistelemaan, jonka jälkeen pidettiin vielä (eines-)lettukestit Obaman kunniaksi. Olen toiveikas, ihmisten toivo tarttuu. Mehua kaatui, mutta hermoja ei menetetty. Sängyssä vielä kaksi lukua uusinta Konstaa; kaksi lukua, koska yksi luku ei mitenkään riitä, koska pojat janoavat näitä tarinoita, samaistumispintaa on selvästi, joka luvussa. Teksti on helppoa, mutkatonta, arkisia tapahtumia täynnänsä, mutta pitää kahta villiä poikaa otteessaan aina luettaessa ja kirvoittaa paljon kommentteja ja eläytymistä. Kiitokset siis, Tuula Kallioniemelle ja hänen kynälleen. Kallioniemeäkö kiittäminen - tai ehkä lettujä ja luistelua - sillä tämä äiti sai kuulla sen, mistä kaikki maailman äidit aina silloin tällöin saavat ilahtua: "Äiti, sä oot maailman kaikkein kivoin äiti!" Kyllä sitä sitten onkin niin tyytyväistä - kissako muka ei kiitoksella eläisi!

Miestä on vähän ikävä.

Mutta huomenna hän tulee.

Berliiniin!

Lokakuun lopussa. Liput ostettiin eilen. Viime kerrasta (kuvat) onkin aikaa jo pari vuotta. Olisivatkohan nämä hyöriäiset valmiita Pergamon-museoon nyt? Ehkä Kollwitz-Platzin ja lähitienoon leikkipuistot vievät voiton yhä.

Ne ovat kyllä aikuisistakin aika ihania.

Hapuilua

Pieni on kipeä. Päivällä pötkötellään vierettäin sängyllä. Hän katsoo ohitseni ja sanoo:
"Minkälaistahan mahtaa olla aikuinen?" Ehdin epäröinniltäni sanoa "Well..." ja hän jo katsoo äkäisesti minua ja kivahtaa:"Mä kysyin multa!"
"No, millaista sitten luulet sen olevan?"
Hän on jo lauhtunut.
"Se on varmaan kivaa."

Tänään on tuntunut kärpäseltä, joka on joutunut kahden ikkunalasin väliin. *

"Niin, on se ihan kivaakin."


(*Nyt tosin jo helpottaa.)

Täydellinen talvipäivä

Jäätä, aurinkoa ja uudet luistimet. Hetkiä, jolloin ei kaipaa mitään ja nostaa kasvonsa aurinkoon.

Luistelevan kylän äänet, huudahduksia, puhetta, ohjeita, kannustusta, itkua, naurua, terän raapivat viillot jäähään.

Olemassa.

Pojista Miehiksi

Tulipa oivaan aikaan Mia Halmeen dokumentti Iso Poika, joka kuvasi hänen esikoisensa Eelin ensimmäisen kouluvuoden tuntoja.

Meilläkin alkaa koulu taas pikkuhiljaa siintää mielessä. Joululomaa on perheessämme vietetty kaikenkaikkiaan aika auvoisissa ja hitaissa tunnelmissa, pojat, veljekset ovat löytäneet toisensa ihan uudella tasolla, leikkivät keskenään, nauravat ja kutkattavat juttuja, joita me aikuiset emme oikeastaan ymmärrä alkuunkaan. Tokaluokkalaisemme on tuntunut todella vapautuneelta ja tasapainoiselta ja näin aikuisen näkökulmasta katsottuna oman ikäiseltään. Poissa on uho ja rock-kukkoilu, loputon kännykän näpläys ja uusien musatiedostojen, kännykkä- ja tietokonepelien mankuminen. En ole ihan varma, pitäisikö olla iloinen vai huolissaan, että tokaluokkalainen on halunnut viettää koko loman perheen parissa ja kolme vuotta pienemmän veljensä kanssa leikkien. Huolissani en nyt tänään, kivan päivän jälkeen, oikein osaa olla.

Niin, tuo dokumentti Eelistä ei mullistanut sinänsä näkemyksiäni ekaluokkalaisista tai tokaluokkalaisistakaan pojista, mutta oli huojentava vertaistuki näyttäessään avoimesti pienen miehen iloja ja suruja. Melkeinpä kaikki tilanteet olivat oman esikoisen kautta tuttuja. Esimerkiksi se maailmantuska, jota pieni Eeli poti tehdessään kotiläksyjä, naapurin lasten pomppiessa trampoliinilla oli paitsi tietysti absurdia myös - lohduttavaa. Sillä juuri noiden sanojen (mm."Mä haluun kuolla!") aiheuttaman ahdistuksen ja hämmennyksen kanssa sitä on itsekin tullut mietittyä, että mitä ihmettä sitä on tehnyt niin väärin, kun lapsi sanoo noin. Kai se sitten on normaalia, vaikka vanhemman korvassa hälytyskellot kilkattaisivatkin kuin Pietarinkirkon kellot pääsiäisenä.

Hauskinta, ja omassa lajissaan opettavaista antia filmissä oli ehdottomasti hetki, jossa Eeli-pojan ekaluokkalaiset kaverit nokittivat toisiaan huvipuistokredibiliteetillään. Eli siis sillä, mihin laitteisiin pääsisivät/uskaltaisivat huvipuistossa mennä. Kaverit - siis ymmärtääkseni he olivat myös ekaluokkalaisia - kertoivat myös polttaneensa tupakkaa, ja jotain puhetta alastomista naisista oli myös. Taisin hohottaa kuin joulupukki. Nooh, nytpä taas osaa itsekin suhtautua kaikkiin kuulemiinsa todistuksiin stoalaisella tyyneydellä.

Meksikolaisessa junassa

on hillitön tunnelma. Se pysähtyi keittön ja olohuoneen välille, juuri siihen peilin eteen, sen kyydissä oli kaksi hillitöntä matkalaista, toisella oli rikkipureksittu vietnamilainen riisinkerääjän aurinkohattu, valkoinen paita ja kimalteleva malajalamilaisin iskulausein koristettu huivi - haettu vaikutelma oli tosiaan kuulemma meksikolainen junakuski -toinen oli pukeutunut äidin ylioppilaslakkiin, jarruna oli sählymaila väärinpäin ja penkin olivat punaiset, mustat ja jotain siltä väliltä. Sen ylioppilaslakin kantajan mielestä hän olisi asusteiden puolesta sopivampi ohjaamaan tuota korskeata huiveja ja tyynyjä pursuavaa teräsorhea. Jotenkin sopu löytyi ja matka jatkui kohti Pueblaa, Oaxacaa tai Pieksämäkeä.

Se kuva jäi ottamatta, pahus.

Mutta sen junan kyytiin kernaasti tammikuun ensimmäisenä nousen ja matkaan uusiin seikkailuihin. Hyvää Uutta Vuotta kaikille!