Tokkurainen ja takkuinen aamu, joka jatkuu yhä edelleen. Liian myöhään nukkumaan. Kiukkua. Muiden halut, rytmit ja kiukut tuntuvat sietämättömiltä. Pitäisi olla lenkillä, sitten olisin pirteämpi, mutta yhä epätahtisempi yrittäisin loppupäivän vain kiritellä itseäni kiinni johonkin. Ja joinain aamuina vain tuntuu, että kroppa ei kestä, pelkään että jään sille tielleni. Koti on kaaosta, siis näin taloudenhoidollisesta näkökulmasta, ja tuntuu, etten saa yhteyttä yhteenkään perheenjäseneen. Ilmeisesti esikoisella on samanlainen olo, kitkerä ja räyhäävä sitruunapoikani.
Nyt ovat ulkona. Laitan kaikki ikkunat auki ja ryhdyn valmistamaan kanaa. Arvaan, ettei kana tätä epätasapainoa pysty korjaamaan kuitenkaan. Tuntuu vastenmieliseltä se kanakin.
Liian hidas, ja muutenkin väärä. Minä, ei se kana.
4 kommenttia:
Minulla ja esikoisella ei myöskään synkkaa nykyisin sitten yhtään.
Ei tosin esikoisella ja isälläänkään.
Asia painaa meitä kaikkia, mutta oikein mitään ei osata tehdä.
Ehkä aika auttaa. Tosin alan epäillä ettei sekään ihan aina.
Hei Violet,
Kuinka vanha esikoisenne on? Oletko lueskellut Keltinkankaan temperamenttikirjoja? Itselleni "Temperamentti - ihmisen yksilöllisyys" oli joskus semmoinen kannustava ja vapauttavakin kirja. Ei kai noista kirjoista koko totuutta mistään voi lukea, mutta kyllä ne joskus tuntuvat sellaiselta lohduttavalta harteille taputukselta tai kädenpuristukselta.
Itse sitä on monasti itku kurkussa, että miksi tän lapsen kasvatuksen pitä olla niin vaikeeta. Ja sitten kun on iloisempi aamu, tuntuu, että on ollut ihan järjiltään, kun on tullut ajatelleeksi muita kuin iloisia ja tyytyväisiä ajatuksia. Että olen kai aika ailahtelevainen ja voimakkaasti tunteita julkituova ihminen itsekin, pitäisi se sitten kai suoda lapsilleenkin.
Olen ajatellut, että semmoinen suojalkapallo voisi olla hyvä harrastus mulle ja pojille, erityisesti esikoiselle. Nyt pitäis sit löytää vaan se suo...
Esikoinen on 9,5 v.
Olen Keltinkankaalta jotain lukenut ja muistaakseni tykännyt.
Ihan totta, että lohdutuslukemustakin tarvitaan joskus. Joskus se suorastaan on riittävä apu.
Minua auttaa usein sekin, että näen muiden suunnilleen samanikäisten tekevän suunnilleen samanlaisia juttuja...näkee niinkuin omansa sitten eri valossa. Lapsi jotenkin "normalisoituu"omallakin mittarilla.
Juuri näin. Aika monet asiat on normaaleita, vaikka niiden tunnetumpi ominaisuus saattaa olla työläys.
Lähetä kommentti