Huippusuunnitelma

"Tehdään silleen, että sä, äiti, keppostelet, ja mä kerään karkit."

Pulladonna

Tänään leivottiin.

Ja kyllä, tällä pullalla oli selkeästi tämän äidin omaatuntoa lepyttelevä tarkoitus, mutta oudosti se tuntui ruokkivan kaikkien perheenjäsenten hyvinvointia.

Eilen oli Saara Kinnunen luennoimassa paikallisella koululla. Olin skeptinen tilaisuuteen mennessäni, mutta tunnollisesti halusin mennä, kun koulu sellaista meille vanhemmille järjesti. Luento osoittautui hyväksi, tai ainakin se käytännöllisine (ja osin elettyine) esimerkkeineen muistutti, etteivät nämä vanhemmuuteen liittyvät huolet ole mitään uutta auringon alla. Yhdessä vietettyä aikaa Kinnunen korosti, ja latoi madonlukuja suomalaisten ja pohjoismaalaisten lasten vanhempiensa kanssa viettämästä päivittäisestä ajasta. Puhuttiin siis minuuteista - tutkimusotos tosin muodostui 10-12-vuotiaista. Muutama ihan konkreettinen prosessinomaisesti kuvattu neuvokin tuli takataskuun. Aikaa ja kohtaamista pitää löytyä, ja vaikka tuossa taannoin valitin, etten osaa, enkä tiedä, niin sain lempeän muistutuksen, että ei auta itku markkinoilla, vanhemman tehtävä on jaksaa. Ihan vähästä ei voi luovuttaa.

Töiden tiimoilla kävin Helsingin keskustassa tänään. Keskusta on nykyisin harvinaista herkkua ja hyvin, hyvin harvoin tulen bussilla pois. Hakaniemessä Pepsikello sai aikaan muutaman sekunnin aikahypyn. Olin sitten 15, 17, 19 tai 21, Hakaniemen tori näytti aina samalta, sateiselta, autiolta ja pepsikello mittasi armottomasti aikaa. Joku vanha suru käväisi mielessä. Mutta se oli vanha. Olin iloinen, että olen 37 ja matkalla kotiin.

Kesken

Sofi Oksanen: Stalinin lehmät, kesken.

Haruki Murakami: After Dark, kesken.

Jaakko Heinimäki: Pyhät, kesken.

Jakob Burkhardt: Italian renessanssin sivistys, kesken vuodesta xxxx.

Stefan Zweig: Ihmiskunnan tähtihetkiä, kesken.

Tito Colliander: Lähellä, keskenpä kesken.

Bonaventura: Fransiskuksen lyhyt legenda, kehtaanko sanoakaan.

Tänään töiden tiimoilla etsin käsiini Jyrki Siukosen "Muissa maailmoissa. Maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistoria" -opuksen. Luin sitä sen verran kuin työt edellyttivät (sisäistä hymyä, tämä työpaikka ei voi olla kovin paha, jos joutuu perehtymään esimerkiksi nyt käsillä olevaan opukseen) hyvältä vaikutti, kotiin siis, yöpöydälle odottamaan, että joskus intoudun lukemaan sen loppuun.

Tämä on suorastaan päätöntä. Kaukana ovat ajat, jolloin kirjaa ei voinut palauttaa lukematta loppuun, joskus ennen vanhaan se tuntui suorastaan moraalittomalta. Ja nyt tämä moraaliton ihminen Kirjamessujen ohjelmakataloogin nähdessään ympyröi kolme sivua luentoja ja niihin liittyviä kirjoja ja päättää, että pitää perjantain 24.10. vapaata töistä ja menee kuuntelemaan ne kaikki ympyröidyt ja esittää julkisen vetoomuksen Tapani Kärkkäiselle, että hän vielä jatkaisi Olga Tokarczukin teosten kääntämistä, ja sassiin sittenkin.

Miehen kanssa pidetään sadetta kahdestaan

...jokainen sykähdys tuntui kietovan piiriinsä molemmat puolisot ja suovan kummallekin samaa lohtua kuin kaksi erilaista säveltä, toinen korkea ja toinen matala, näyttää yhdessä soitettuna tarjoavan toisilleen. (Virginia Woolf; Majakka)

Maailman kivoin

odottaa tekijäänsä yllä.

Poikien äitinä on joskus outoa. Joskus surettaa, ahdistaa, raivostuttaa se jokin perimmäinen gap , joka sukupuolten välillä vallitsee. Haluanko kuulla viikon eri kännyköiden ominaisuuksista? Haluanko kuulla eri taistelupelien ominaisuuksista? Haluanko puhua jalkapallosta? Haluanko koko ajan huutaa, että saan perille yksinkertaisetkin toimintaohjeet, haluanko säilyttää järkeni, kun porraskaiteet irtoavat päivittäisen telinevoimistelun jäljiltä, kun kirosanat ja räppilippikset ja pierut ovat älyllisen huumorin huipentumia?

Huokaus.

Saan huonon omantunnon tästäkin, kun kirjoitan tämän näinkin julkisesti ulos. He ovat terveitä ja vilkkaita, toinen on elämäniloinen, toinen...öö...älykäs, mutta kriittinen. Pienemmän kanssa eletään vielä satumaailmaa ja hän elää vielä jokseenkin suloisessa kosmoksessa (joka on siis ihan hänen omansa). Vanhempi on karannut miesten maailmaan, en tiedä miten se tapahtui, yritin kyllä tarjota...jotain muuta? En tiedä itsekkään mitä... mitä minä nyt olisin voinut tarjota? Vanhemmuus tuntuu tämän vanhemman kanssa illuusiolta, hän ei tunnu suostuvan ottavan vastaan sitä, mitä minulla on tarjota. Ja hän on vasta kahdeksan.

Nii-in. Kahdeksan. (No, ihan tarkalleen ottaen, ei edes ihan sitäkään.)

Tunnen epäonnistuneeni äitinä, kun en jaksa olla kiinnostunut poikien jutuista. Tai ei, ei se ole pelkastaan sitä, etten jaksa olla kiinnostunut; poikien maailma on minulle aidosti niin vieras, etten löydä asioita, joiden parissa voisin aidosti kohdata tämän vanhemman lapseni.

Enpä tiedä osaanko tätä asiaa edes kunnolla sanoiksi pukea. Ehkä tämä on vain näitä maailman ja minun välisiä hahmotusongelmia. Ehkä olen vain ymmärtänyt väärin. Ehkei ole ollenkaan kyse feminiinisyydestä tai maskuliinisuudesta tai biologisesta tai sosiaalisesta sukupuolesta. On vain joku epämääräinen dasein-ongelma. Niitähän ihmisellä riittää.

Se maailman kivoin? Se on siis liesituulettimen suodattimen puhdistus. Se yhdisti minut ja pojat torstai-iltana, kun isä oli työmatkalla. Kaivelin sitä coctailtikulla puhtaaksi ennen tiskikoneeseen laittamista, ja pienempi pojista tuli siihen ja kysyi saisiko auttaa. No toki, ja siihen tuli myös esikoinen ja halusi liittyä seuraan. Siinä sitten kaivettiin, kuunneltiin musiikkia radiosta (Bridge over Troubled Water ja kaikkea samansorttista), meni tovi ja useampikin, nukkumaanmenoaikakin hujahti ohi. Ja pienempi, Pikku Aurinko, huokaili: "Tää on niin kivaa, niin kaikkein kivointa, ja aina kun sä teet tätä, mä haluun olla mukana".
Ja se melkein kahdeksanvuotias, sekään ei olisi halunnut mennä nukkumaan.

Kattojen yllä

Ekaa kertaa Tornin terassilla työpäivän päätteeksi, kattojen yllä, aurinko paistoi. Alla vähän kuohuviiniä, ja sitten kahvia (ja kuohuviiniä) aikuisten seurassa; näin saadaan työssäkäyvä perheen äiti tuntemaan itsensä hieman villiksi, hieman huolettomaksi. Joskus pienikin hetki kuulasta syksyä eri näkökulmasta riittää.

Sipulimarmelaatia eli ei mitään sähäkkää, mutta paljon puhinaa

Puuhakas ja perhekeskeinen viikonloppu takanapäin. En tiedä miten lapset sen kokivat, sekä minä että vanhempi poika etenimme jotenkin negatiivisella uralla koko lauantaiaamupäivän, häsäsin ruokia aamusta (mm. ihan syötävän punasipulimarmeladin) ja pääsimme lopulta vasta puolenpäivän jälkeen kaavailemallemme metsäretkelle Keimolaan. Nyreä ilmapiiri vaihtui kokonaan, kun tajusimme osuneemme suppilovahveroapajille. Sieniä kertyi vajaa hedelmäpussillinen, olimme hyvillämme ja eväät maistuivat kannonnokassa nautittuna.

Sunnuntai on ollut huikean tuulinen ja olemme siivonneet (erityisesti mies) ja tuuletelleet kotia, lapset ovat hoituneet kuin itsestään - se on minusta aina yhtä yllättävää, mutta ilmeisesti se kuuluu asiaan lasten kasvaessa. Itse vetäisin pitkästä aikaa päiväunet.

Ajankohtaisista aiheista on mietityttänyt tuo Johanna Korhosen tapaus (vaikkei tänä viikonloppuan tosiasiassa kovinkaan aktiivisesti). Missä maailmassa se Lapin kansan päätoimittaja oikein elelee (siis tämä nykyinen, Tuomi-Nikula)? Ja miksei tuossa asemassa oleva ihminen ymmärrä tehtäväänsä ja sitä, että hän on avainasemassa, jos jonkinlaista muutosta yleiseen mielipiteeseen halutaan? Huokaus. Jotenkin Kauhajoen tapahtumien jälkeen kaikki ilottomat ja rakkaudettomat näkemykset elämästä ja ihmisistä tuntuvat törkeiltä, väkivaltaisilta.