Was ich in Berlin mag

Tällä kertaa miniloman top 6:

1. Leute. Ikisuosikki. Erityisesti se perhe, jonka esikoinen kasvattaa palmuja, isä viiksiä, tytär dramaattista Rouva Fortuna-sivupersoonaa ja jonka äiti keittää erinomaista espressoa.

2. Suurkaupungin humina. Joku sitä meluksikin (Lärm) kutsuisi. Mutta kun se hengittää, on olemassa. Organismi nimeltä kaupunki. Melu syntyy paitsi autoista ja ihmisistä, kuivausrummuista U-bahnista, myös liikennevaloihin ja tolppiin liimattujen tiedotteiden ja julisteiden repaleisten reunojen liehunnasta. Niin paljon informaatiota!

3. Leivät ja leivonnaiset (Bäckereien und cafees). Miksei Suomessa ole kunnon tuoreleipäkulttuuria? Kysyn vaan miksi? JA miksi kakunsyöntiä pitää täällä jotenkin selitellä? Kun se on kaikki kovin luonnollista. Vive le Pretzel! Mit käse, lieber.

4. Prenzlauer Berg. Ks. kohta 1. Lisäksi siellä on Kollwitzplatz, Babel ja miljoona muuta asiaa. Kaikki vaan on siellä ja inhimillisessä mittakaavassa.

5. Pergamon Museum. Ällistys ei ota laantuakseen vieläkään. Babylonin portti...Ja kyllä, Neues Museum koluttiin myös, se oli hieno, mahtava kokoelma myös, lapsille muumiot ja eläinjumalapatsaat olivat mielenkiintoisempi anti.

6. Isot lehtipuut. Mitä lie ovatkaan plataaneita, magnolioita, pyökkejä. Mutta isoja.

Tiedän tuon tunteen

Tiedättehän kuinka junat hidastavat linnunlaulunkohdalla Helsinkiin tultaessa? Niin nytkin. Meidät, hiljaisen, mutta täyden vaunun matkalaiset herättää kirkas pojan ääni: "NYTKÖ ollaan Tallinnassa? Äiti?"

Kuuluu matalaa supatusta, kun äiti oikoo asiaa. Seuraa pikkupojan tyrmistys:

"Pitääkö meidän kävellä Tallinnaan?"

Tyttöset naisten nahoissa

Hän on nyt 65. Vaikka samppanjaa kilisteltiin, luulen että juhliin liittyy myös haikeutta. Onnea, Äiti!

Ikänäöllä ja ilman

Sataa. Luonto rehottaa ja kasvaa. Kosteaa tummanvehreää.

Sain muutama viikko sitten lukulasit ja katso, kirjaimet todella näyttävät isommilta ja selkeämmiltä paperilla ja näytöillä. Outoa kyllä pienet rihmat, syheröt ja pilkut tuntuvat vain lisääntyvän vasemmassa silmässä lasien myötä. Kävin silmälääkärillä, joka arveli, että en ehkä oikeastaan tarvitsisi laseja laisinkaan. Tiedä nyt sitten. Tuntuu kuitenkin, että ikäännyn.

No, pitkästä aikaa ahmin kirjaa, Kazuo Ishiguron Me Orvot-romaania. Lainasin toissa viikolla. Eilen ja tänään olen ahminut, ilman laseja. Kansitekstit lupaavat "koskettavan kuvan häiriintyneestä mielestä" - tämä lupaus ei tosin ollut se, joka sai minut lukemaan kirjan.

Ishiguron teksti oli vangitsevaa; pinnalla kulkee tosin arvoitus, jonka lukija haluaa selviävän, mutta se ei ole tämän jutun clou ollenkaan, vaan se on tuo mielen kuvaus, ihmisen todellisuuden muodostuminen, muistot, muistojen muistot, hetket, mielikuvat, joista ihmismieli rakentaa tarinan ja todellisuuden. Ja miten Ishiguro sen rakentaakaan: kansien väliin on kirjoitettu uskomattoman laaja kudos, jossa mieli on kuin valtameri, jossa jokainen liike, aalto yhteen suuntaan herättää toisen aalloin, ja taas toisen ja yhtäkkiä sitä on kaiken sen aaltoliikkeen keskellä ja ymmärtää, että meri on kaikki, eikä rantoja tai rajoja ole. Olenkohan outo, kun en kokenut kertojaa häirintyneeksi? Traumatisoituneeksi ehkä, enkä ole varma siitäkään.

Samalla Orvot maalaa kuvaa ihmisistä tietyillä historian näyttämöillä -Kiinan ja Japanin välinen sota, Tsiang Kai-sekin ja kommunistien väliset valtataistelut, ylipäätään II Maailmansotaan johtanut maailmantilanne - ja sitä sano itselleen, että niin, minkälaisia ratkaisuja sitä olisikaan tehnyt.

Ja koko ajan tekee.

Eilen luin pätkän Krisina Carlssonin uusinta Herra Darwinin puutarhuria Akateemisessa. Ihanaa tekstiä, olisin mieluusti lukaissut siltä istumalta koko opuksen. Mutta hui; hinta hirvitti, yli kolme kymppiä. Vaikka olisi(n)kin sen arvoinen.

Lentosuukko kesälle

Tänään taisi Lounatuuli hyväillä. Sen kunniaksi muutama sananen. Kesä oli lämmin ja tarpeeksi pitkä tällä kertaa. Ja viimeiset kaksi viikkoa tätä kultaista valoa ja tunteita nostattavaa matalapainetta! Yritän hyväksyä osani (jonka toki ymmärrän olevan monella tapaa etuoikeutettu), olla sännönmukainen -aikaisin ylös, aikaisin nukkumaan ja joka ilta puoli tuntia ulkoilmaa -ja se tuottaa tulosta: en ole enää tärviö-rappio-matamimmiäliskuuper, vaan jaksan puhuakin lasten ja miehen kanssa, ja ehdin tulla aikaisemmin kotiin koululaisemme luo. Tämä yhtälö tarkoittaa myös, että se aika , jonka viime talvena vietin bloggaillen...no, sitä ei enää oikeastaan ole, koska olen tehnyt tämän yleensä iltaisella kaikkien muiden hommien jälkeen.

Muita kuulumisia: Ullakkoremonttimme valmistui alkukesästä. Ullakolla on nyt katsottu telkkua ja tähtiä. Toinen akkuna antaa etelään ja olen nyt puolitoista kuukautta yrittänyt selvittää sen ainoan näkyvän, hyvin kirkkaan tähden identiteettiä. Luulin sitä ensin kesäkolmioksi. Sitten kesäkolmion Vegaksi, sitten Venukseksi ja sitten Jupiteriksi. No, ainakin se uskollisesti ilmaantuu joka ilta samaan aikaan vastapäisen talonharjan päälle. (Haluaisin kaukoputken, mutta tämä nyt on tällaista minä haluan vikinää...ansaitsisinko minä edes sellaisen? Olen tosi haka haluamaan asioita.)

Ah, ja niin, eilen illalla tiirailtiin ullakolla Fellinin Naisten kaupunkia. Se oli symppis ja ärsyttävä samalla kertaa, mutta jäi kesken uuden, askeettisen (hah) unirytmimme vuoksi. Naisten kaupungille voisi helpostikin hymähdellä, mutta en voinut tai halunnut. Oikeastaan kovin moni asia ei ole noista ajoista (1980) muuttunut, vaikka a) mikään historiallinen dokumenttihan se ei todellakaan ole ja b) italialaisessa sukupuolikeskustelussa on takuulla eri painotukset kuin suomalaisessa, pohjoismaalaisessa tai edes pohjoiseurooppalaisessa vastineessaan.

Lady vanishes

Lomalla. Ei sähköisiä verkostoja pariin viikkoon ainakaan, sukulaisverkostoja kylläkin.

Mielenrauhaa kaikille, suvea suloista!

Kääntymässä kahvipöydässä

Ajoin kohti pohjoista, napatakseni mukaani mummon Itä-Hämeestä. Siellä hän odotti ikkunassa, tarjosi kahvit, huomatkaa kirjailemansa pöytäliina. Pulppusi jutunjuurta, kiidimme Etelään, aurinko paistoi.