Tervetuloa, Rouva Kevät.

Teitä ehdittiin jo odotellakin.

Ootellessa

Viikko alkaa olla takanapäin ja ilmassa on kovasti odotusta. Ikävä valtasi pojat illansuussa, mutta illan viimeinen tunti kului siivillä isälle kuvia piirtäessä ja suloisia viestejä kirjoitellessa ja niitä lahjarulliksi kääriessä. Nick Triani soitti Radio Helsingissä juuri meidän tunnelmiimme sopivaa kitarapoppia ja vissiin vähän folkiakin. Iltapesulla kuopus heittäytyi dramaattiseksi. Yritin poistaa yllänäkyvän vessapaprisuikale-pyykkipoikahässäkän peilikaapinovesta. "Thämä lippu on Isin kunniaksi!" hän julisti käsi rinnallaan pesujakkaralla ylväästi seisten, pöyristyneenä lipunhäpäisy-yrityksestäni.

Olkoon sitten siinä.

Äitiys-haaste

Heli haastoi minut listaamaan viisi hyvää asiaa äitiydestä. Viisi tuntuu vähältä, mutta nämä kirjaan nyt tänään:

1. Mysteeri. Olen kiitollinen, että saan aitiopaikalta seurata ihmisen kehitystä, ihmisenä olemista, ihmiseksi tulemista, ihmiseksi oppimista. Kyllähän sitä jokainen itsessään kantaa tätä mysteeriä sisällään, mutta ainutkertainen näkökulma tämä on. Silti, en tiedä olenko ymmärtänyt mitään. Tai päässyt oikeasti osalliseksi heidän mysteeristään. Mutta tiedostan, että sellainen on.

2. Ilo ja ajattelun kahleettomuus, vapaus. (Tätä siis koen lapsilta saavani; minulla tietysti ei ole heille tarjota kuin kahleita.)

3. Ihmettely. Mikä olikaan Kapteeni Koukun nimi ennen kuin Peter Pan heitti hänen kätensä krokotiilille? Mitkä muuten on mun päiväkodin hoitajien nimet?

4. Iltahetket juuri ennen nukahtamista (siis jälkeen jokailtaisen venkoilun), aamuhetket, jolloin on aikaa heräillä hitaasti.

5. Yllättävät päivällisvieraat. Joskus niillä on näkymätön häntä, joskus pannumyssy päässä ja niiden nimi on kuulemma Dartfaader. Kinttu-setä Ville tosin on ärsyttävä, se on vaan puheissa, mutta syömisestä ei meinaa tulla mitään, kun Kinttu-setä Villen kuvitellut tekoset saavat miehenalut nauramaan niin, että tippuvat tuolilta.

You're gonna meet some gentle people there

Huhtikuu on tällainen: iho kuivuu. Vietän unettomia öitä pitkästä aikaa töiden tähden. Yritän ajaa autoa kuin ei olisi kiire mihinkään. Miehet matkustavat maailman ääriin. Tosin väärä muistikirja lähestulkoon laittaa suunnitelmat uusiksi. Nainen ja lapset vilkuttavat ja hamstraavat kaapit täyteen ruokaa ja käyvät lohdutukseksi Herkussa hakemassa konditoriatuotteita ja ranskalaista maalaisleipää.

Kahdeksanvuotias ei voi olla hymyilemättä leveästi. Syynä on lupa laittaa ensi kertaa uudet punaiset tennarit jalkaan. Tätä hetkeä on odotettu viikkoja.

Tuulisen ja aurinkoisen pellon laidalla pelaan 3-5:n pojan kanssa lähemmäs kolme tuntia jalkapalloa. (3-5-:n siksi, että tuntien aikana kokoonpano ehtii vaihtua useaan kertaan.) Kirjoitan hiekkaan isosti, monen metrin pituisella jalka-alalla: Le soleil. Kymmenessä minuutissa tuuli on sekoittanut sen ja jälki on kadonnut. Kentällä pelataan hikipäässä, painitaan tiikerinpoikina, itketään, filmataan, heitellään hansikkaita tuuleen ja juostaan niiden perässä. Kikatetaan ja ryömitään hervottomina. Ja koska omaan aimoa annoksen haikeaa luonteenlaatua, ikävöin hieman sitä pallon toiselle puolelle lentänyttä. (Mutta siis jotenkin...nautiskellen, tiedättekö?) Päässä soi McKenzien klassikko, eikä vähiten siksi, että tuli melkein kymmenen vuotta sitten hääamuna sattumalta radiosta ja on nyt miehen määränpää.

(Kuvat laitan myöhemmin. Kamerakännykän piuhat ovat tietenkin töissä, kamera miehellä...)

Kyöpelinvuori - nyt

Kylläpä pihoilla ja pikku kadunpätkällämme kuhisi tänään! Pojat pääsivät myös mukaan, onneksi, viimeisen viikon ovat flunssaisina viettäneet sisällä ja energiaa on näemmä kertynyt sukkien sisälle. Ei kulkeutunut vitsojen kera pois näköjään, sama humu ja meininki jatkui virpomisen jälkeenkin.

Kevät on täällä, ei epäilystäkään. Valoa on. Eilen kuulin kiurut ja kun kaikki asukkaat kadultamme olivat vetäytyneet huoneisiinsa, kävelin pihan poikki, kuulin keveän sateen kutittelevan rännejä. Muita ääniä ei ollutkaan, paitsi ehkä odotuksen. Esikoisen kanssa tarvoimme mutaisten peltojen poikki pienen joenuoman äärelle pajunkissoja noutamaan. Nuhainen ja villi poikani huudahteli pienen kosken äärellä kuin vanhan ystävän nähtyään, virpoi sen juuri taittamallaan pajunoksalla ja heitti vitsansa virran vietäväksi. Hän on ollut aina todella innostunut tästä palmusunnuntain perinteestä, paljon innostuneempi kuin pikkuveljensä. Tänä vuonna tuli ensimmäisen kerran tilanne, että hän ehkä viiden minuutin ajan epäröi lähteä raitille, kun koulukaveri, jonka kanssa oli sopinut virpovansa, olikin kipeänä. Mutta sitten, kuitenkin, vanha mielihalu voitti.

Mutta ymmärrän kyllä, noidatkin kasvavat, lopulta.