Bloggailu tuntuu mahdottomalta. Kello on aina vähintään kymmenen tai yhdentoista hujakoilla illalla ennen kuin on minkäänmaailman mahdollisuutta istua alas, avata kone ja koota ajatuksensa - ja kun on koko päivän yrittänyt koota ajatuksensa, ne nyt nakkelevat niskojaan, kääriytyvät kerälle kuin peuranpoikaset niityllä, katsovat muuanne, laskevat päänsä.
Kaapissakaan ei ole kuin alunperin aurinko-, nyt kaappikuivattuja aprikooseja. Syön niitä. Tuijotan seinää. Eihän tämäkään hassumpaa tietysti ole.
Eikä kukaan ei ole tänään kipeä. Ja ensimmäinen joulukortti saapui. Mies on vielä lahden takana, mutta palaa huomenna kotiin.
Voi kyllä olla, etten jaksa tänä vuonna askarrella kortteja lasten kanssa. Tai yksinkertaisesti ehdi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti