Töistä kotiin palatessani näen heitä. Etenevät hieman jäykkinä ja kohmeisen näköisinä lähes epäluonnollisen pystyssä asennossa peltojen pientareilla. Valo, lumi ja lähes sulaneet tiet näyttävät houkuttelvilta. Minä myös!
Lenkkarit löytyvät. Ei ole muutamaan kuukauteen käytettykään. Siihen mennessä kun saan itseni ulos, on alkanut taas sataa lunta. Silti; hiekka rahisee askelten alla ja illan suussa valo tekee pelloista kauniin sinertävät. Juoksen tasaista hiljaista vauhtia. Tuntuu, että koko keho alkaa elää. Hikoilen. Kunpa kehtaisin joka toisella askelella tanssia ja joka kymmenennellä heittää kuperkeikan.
Lenkkeilen aika tunnollisesti melkein saman reitin (no, variaatioita on kolme, neljä) kuin aina ennenkin. Nyt odotan kevättä, katsastan paikkoja uteliaana; tuossa kasvaa kesällä peltokierto, tuonne puhkeaa ihana skillameri heti kohta kun lumet sulavat ja tuossa vihertävät puolentoista kuukauden päästä hylätyn puutarhan hedelmäpuut.
2 kommenttia:
eipä olisi uskonut, että minä joskus haluaisin aloittaa lenkkeilyn. mutta tämän postauksen jälkeen...
Jep, lenkkeily on ihanaa. Joskus tekisi vain loputtomasti mieli juosta. Harmi kun sitä on niin konventionaalinen, että juoksee yleensä tehtyjä teitä pitkin. Pelloilla juoksentely rusakon tavoin houkuttelisi ajatuksena kaikkein eniten. Mutta todellisuudessa se taitaa olla aika raskasta.
Pidän myös uimisesta ja jumppaamisesta. Lenkkeily on sillä tavalla kivaa, että siinä ei ole sidottu muuten oikein mihinkään, mutta hyviin juoksukenkiin kannattaa pikkuisen panostaa.
Lähetä kommentti