Tauti kaatoi esikoisen eilen illalla. Koko aamupäivän lastenhuoneessa on kaikunut Lea Pennasen Piilomaan Pikku Aasi Lars Svedbergin lukemana. Svedbergin äänessä on karismaa, rauhoittava rytmi ja se erityinen sävy, joka tekee kunkin ihmisen äänestä ihan omanlaisensa. Esikoinen on kuunnellut silmät kiinni, pipo päässä, kolmen peiton alla, pikkuveli puolestaan yökkärissään milloin jalat kohti kattoa sojottaen, milloin peppu pystyssä oman sänkynsä peitteissä möyrien. Pikkuveli on myös kipittänyt aika ajoin raportoimaan meille vanhemmille Piilomaan ja Peilivuoren tapahtumista todella hengästyneeseen sävyyn; "Pikku Aasi onkin Aasiruht...ruth...aasiruhtitnattaren poika!" Pennasen klassikkoon kannattaa siis tarttua vielä 2000-luvullakin. Meillä pojat kuuntelivat sen käytännössä putkeen.
Kuuntelen usein ihmisten ääniä, joidenkin erityisen läsnäolon tajuaa erityisesti vasta kun he puhuvat -ja tietenkin, laulajat ovat sitten ihan luku sinänsä. Tiedän myös henkilöitä, joiden äänen perussointi on jotenkin raakkuva tai riitaisa, ja jotenkin huomaan väistäväni keskustelua näiden kanssa (näitä ihmisiä ei kyllä ole jokapäiväisen elämän piirissä). Eri kielissä sointi ja rytmi miellyttävät enemmän kuin toiset, ehkä siinä puhuu tottumus, kun pidän eurooppalaisista ja lähialueiden kielistä eniten, venäjästä, ranskasta, italiasta, espanjasta, portugalista, eestistä, puolasta, saksastakin.
Äänet, niiden rytmit ja sävyt vaikuttavat minuun voimakkaasti; kerran törmäsimme Helsingin keskustassa kahteen venäläiseen nuoreen naiseen, jotka lauloivat slaavilaisia kansanlauluja. Kuulin heidän laulunsa pitkältä ja se sai välittömästi aikaan todella vuolaan kyynelvirran. Jäimme miehen ja tuolloin vuoden vanhan esikoisemme kanssa kuuntelemaan laulua loppuun, katulaulajien (ja aviomiehen )ollessa hieman hämillään näin voimakkaasta tunteenpurkauksesta. Slaavilaisten kansanlaulujen kanssa saa muutoinkin olla varuillaan. Toisenlaisen, mutta yhtä voimakkaan, reaktion sai aikaan eräs puhallin eräässä lastenkonsertissa: sen sävy oli niin kova, läpitunkeva ja epävireinen, että sillä sekunnilla kun ääniaallot läpäisivät minut*, ne tuntuivat porautuvan suoraan nauruhermooni (mikä se sitten onkaan, tuolloin ainakin tuntui, että sellainen on fyysisesti olemassa!). Olin hikinen, punainen ja yritin epätoivoisesti pitää naurun kurissa puremalla etusormermeni toista niveltä. Jotenkin sen sain tehtyä, mutta kyllä ainakin takana ja vieressä olijat ymmärsivät mistä oli kysymys, kun koko penkkirivi tutisi pidättelemästäni naurusta. En ole tainnut kuunan hävetä niin paljon kuin tuolloin ja syytä olikin. Mutta minkäs teet, kun maito on kaatunut?
Omasta äänestään on vaikea sanoa mitään. Miltä se muiden korvissa kuullostaa? Kuinka yksilöllinen se oikeastaan on? Äitini äänitti minun ja serkkujeni ollessa lapsia puhettamme ja lauluamme kasetille. Nyt aikuisena sitä kuunnellessäni huomaan, että nauhoilta silloin tällöin kuuluva äitini ääni voisi yhtä hyvin olla minun.
* Käytännössä ne eivät kai läpäise mitään. Saavuttavat olisi kai oikeampi termi. Mutta nuo ääniaallot läpäisivät, siltä se ainakin tuntui.
4 kommenttia:
olikse naurattava puhallin nokkahuilu väräjävine äänineen?
Ei. Pikkuinen saksofoni - josta lähti aivan hillitön ääni siinä pienehkössä huoneessa. Kuulosti metsästys-/sotatorvelta. Jotenkin se epäsuhta instrumentin koon ja äänen välillä oli valtaisa ja humoristinen.
Minä ymmärrän täysin!! Ihanaa ja suorastaan huojentavaa kun löytyi kohtalotoveri!
Rakastan musiikin kuuntelua, mutta kun se tulee "livenä" en koskaan voi ennalta tietää tuleeko itku vai nauru. Mutta jompi kumpi tulee, mielenliikutus.
En voi käsittää miksi se vaikuttaa niin voimakkaasti.
Toki näitä oireitansa voi vähän "psyykata" ja iän myötä itsehillintä (ehkä) karttuu.
Viimeisin konsertti oli kuitenkin vielä nenäliinavalmistajan voitto...
Hei Kirsi! Mulla tuo mielenliikutus on lasten syntymän jälkeen tullut hyvin huonosti hallittavaksi. En tiedä onko se jotenkin hormonaalista. No, joka tapauksessa, ihan kuin jotain suojaavia kuorikerroksia olisi romuttunut siinä synnytyshötäkässä. Myös onnelliset ja onnettomat loput, jopa lastenohjelmissa, saavat minut tosi helposti kyyneliin. Se rasittaa mua itseäni jonkin verran, vaikka toisaalta mielummin olen tällainen kuin toinen ääripää. Olen myös perso naurulle.
Lähetä kommentti