jäivät viime viikolle. Mutta onneksi olivat. Sinisissä, vaaleissa aamuissa oli jotain kohottavaa. Kuin viileä, mutta lempeä syleily. Päivät sujuvat muuten kuten ennenkin; ujuttaudun paksuihin mustiin sukkahousuihin, pujotan karneolikorut korvanlehtiin, aamupusuja, aamuärjyntää, aamusovintoja, autonskrapausta. Töissä tartun asioihin, niitä riittää, pieniä pisaroita kuten askarteluhelmiä siinä puisessa rasia, yhden kun ottaa ja siirtää taakseen, toinen valahtaa jo entisen paikalle odottamaan käsittelyä. Viimeistään puoliviideksi päiväkotiin. Ruanlaittoa, ruokailu, läksyt, kuulumiset.
Tänään ehdittiin vielä hetkeksi luistelemaan, jonka jälkeen pidettiin vielä (eines-)lettukestit Obaman kunniaksi. Olen toiveikas, ihmisten toivo tarttuu. Mehua kaatui, mutta hermoja ei menetetty. Sängyssä vielä kaksi lukua uusinta Konstaa; kaksi lukua, koska yksi luku ei mitenkään riitä, koska pojat janoavat näitä tarinoita, samaistumispintaa on selvästi, joka luvussa. Teksti on helppoa, mutkatonta, arkisia tapahtumia täynnänsä, mutta pitää kahta villiä poikaa otteessaan aina luettaessa ja kirvoittaa paljon kommentteja ja eläytymistä. Kiitokset siis, Tuula Kallioniemelle ja hänen kynälleen. Kallioniemeäkö kiittäminen - tai ehkä lettujä ja luistelua - sillä tämä äiti sai kuulla sen, mistä kaikki maailman äidit aina silloin tällöin saavat ilahtua: "Äiti, sä oot maailman kaikkein kivoin äiti!" Kyllä sitä sitten onkin niin tyytyväistä - kissako muka ei kiitoksella eläisi!
Miestä on vähän ikävä.
Mutta huomenna hän tulee.
8 kommenttia:
Täälläpä viihtyy, tarjoilut osuvat jälleen ihan nappiin. Vastaisen varalle: olet hyvä äiti myös silloin, kun teinit (joita teillä ei vielä liene) oikein kalisuttelevat sarviaan. Armottomimmat ryöpyt ja ryönät satavat aina lähimpien niskaan. Kiitos aamun valosta, t. kottarainen
meillä taitaa lättypäivä olla joka keskiviikko,,,oli Obamaa tai ei.
Silloin niitä aina vaaditaan ja silloin niitä paistetaan.
Mulle tuli mieleen joku muisto omilta kouluajoiltani. Pimeässä kelmeässä valossa menin kouluun ja samanlaisessa kotiuduin.
...niin , eikä kyllä mitään lättyjä ollut ja luistelustakin piti pitää ihan itte huoli!
Hei KOttarainen, hauskaa kun lennähdit käymään!
Murrosikä - huih. Esikoinen on joskus ladannut semmoista tekstiä tulemaan jo nyt, että taisin kiivastuksissani sanoutua vanhemmuudesta irti. Mulla on vielä muutama vuosi aikaa parkkiintua. Mulla on aikaa vielä muutama vuosi. On aikaa...parkkiintua.
Voi Violet, oliko ne niitä pettuplättyjä? Kyllä, ennen oli ajat...aikoja. Huvitukseksikin riitti se, kun imeskeli lapasen pintaan paakkuuntuneita lumiknöölejä.:D.
eiku siis Violet; sähän sanoit että, ei lettuja. Toi on kyllä paha.
Mutta askeettisen elämäntavan oppimisessa on kyllä puolensa.
Äiti yritti aina kaikkia terveellisiä juttuja ja isä kantoi mulle puolisalaa jätskiä, suklaavanukkaita ja sokerihuurrettuja muroja!
Ajatus kuutamossa töihin lähdöstä kuulostaa viehättävältä. Kotiäitinä olon hyviin (?) puoliin kuuluu se, että kömmin kolostani ulos yleensä vasta valoisalla.
Olen lukenut blogiasi ilolla; sinulla näyttää olevan aivan samat lempikirjailijat, ja Berliini on yksi suosikkikaupungeistani. Avasin oman ideaparkin jokunen aika sitten, käy vilkaisemassa jos ehdit. Ai niin, myös otsikkokuva teetä juovine rouvineen on mainio. Mitäs vielä kehuisin? :)
Ihana isukki, Violet!
Hei Kathe, kiitos kutsusta, tulen ilman muuta käymään. Kuutamoaamut on hienoja ja pysähdyttäviä, mutta jos totta puhutaan en ole kovin hyvä ihminen aamuisin. Menee aina puoleen päivään, ennekuin oikeasti edes herään.
Lähetä kommentti