Pulladonna

Tänään leivottiin.

Ja kyllä, tällä pullalla oli selkeästi tämän äidin omaatuntoa lepyttelevä tarkoitus, mutta oudosti se tuntui ruokkivan kaikkien perheenjäsenten hyvinvointia.

Eilen oli Saara Kinnunen luennoimassa paikallisella koululla. Olin skeptinen tilaisuuteen mennessäni, mutta tunnollisesti halusin mennä, kun koulu sellaista meille vanhemmille järjesti. Luento osoittautui hyväksi, tai ainakin se käytännöllisine (ja osin elettyine) esimerkkeineen muistutti, etteivät nämä vanhemmuuteen liittyvät huolet ole mitään uutta auringon alla. Yhdessä vietettyä aikaa Kinnunen korosti, ja latoi madonlukuja suomalaisten ja pohjoismaalaisten lasten vanhempiensa kanssa viettämästä päivittäisestä ajasta. Puhuttiin siis minuuteista - tutkimusotos tosin muodostui 10-12-vuotiaista. Muutama ihan konkreettinen prosessinomaisesti kuvattu neuvokin tuli takataskuun. Aikaa ja kohtaamista pitää löytyä, ja vaikka tuossa taannoin valitin, etten osaa, enkä tiedä, niin sain lempeän muistutuksen, että ei auta itku markkinoilla, vanhemman tehtävä on jaksaa. Ihan vähästä ei voi luovuttaa.

Töiden tiimoilla kävin Helsingin keskustassa tänään. Keskusta on nykyisin harvinaista herkkua ja hyvin, hyvin harvoin tulen bussilla pois. Hakaniemessä Pepsikello sai aikaan muutaman sekunnin aikahypyn. Olin sitten 15, 17, 19 tai 21, Hakaniemen tori näytti aina samalta, sateiselta, autiolta ja pepsikello mittasi armottomasti aikaa. Joku vanha suru käväisi mielessä. Mutta se oli vanha. Olin iloinen, että olen 37 ja matkalla kotiin.