odottaa tekijäänsä yllä.
Huokaus.
Saan huonon omantunnon tästäkin, kun kirjoitan tämän näinkin julkisesti ulos. He ovat terveitä ja vilkkaita, toinen on elämäniloinen, toinen...öö...älykäs, mutta kriittinen. Pienemmän kanssa eletään vielä satumaailmaa ja hän elää vielä jokseenkin suloisessa kosmoksessa (joka on siis ihan hänen omansa). Vanhempi on karannut miesten maailmaan, en tiedä miten se tapahtui, yritin kyllä tarjota...jotain muuta? En tiedä itsekkään mitä... mitä minä nyt olisin voinut tarjota? Vanhemmuus tuntuu tämän vanhemman kanssa illuusiolta, hän ei tunnu suostuvan ottavan vastaan sitä, mitä minulla on tarjota. Ja hän on vasta kahdeksan.Tunnen epäonnistuneeni äitinä, kun en jaksa olla kiinnostunut poikien jutuista. Tai ei, ei se ole pelkastaan sitä, etten jaksa olla kiinnostunut; poikien maailma on minulle aidosti niin vieras, etten löydä asioita, joiden parissa voisin aidosti kohdata tämän vanhemman lapseni.
Enpä tiedä osaanko tätä asiaa edes kunnolla sanoiksi pukea. Ehkä tämä on vain näitä maailman ja minun välisiä hahmotusongelmia. Ehkä olen vain ymmärtänyt väärin. Ehkei ole ollenkaan kyse feminiinisyydestä tai maskuliinisuudesta tai biologisesta tai sosiaalisesta sukupuolesta. On vain joku epämääräinen dasein-ongelma. Niitähän ihmisellä riittää.Se maailman kivoin? Se on siis liesituulettimen suodattimen puhdistus. Se yhdisti minut ja pojat torstai-iltana, kun isä oli työmatkalla. Kaivelin sitä coctailtikulla puhtaaksi ennen tiskikoneeseen laittamista, ja pienempi pojista tuli siihen ja kysyi saisiko auttaa. No toki, ja siihen tuli myös esikoinen ja halusi liittyä seuraan. Siinä sitten kaivettiin, kuunneltiin musiikkia radiosta (Bridge over Troubled Water ja kaikkea samansorttista), meni tovi ja useampikin, nukkumaanmenoaikakin hujahti ohi. Ja pienempi, Pikku Aurinko, huokaili: "Tää on niin kivaa, niin kaikkein kivointa, ja aina kun sä teet tätä, mä haluun olla mukana".
Ja se melkein kahdeksanvuotias, sekään ei olisi halunnut mennä nukkumaan.
11 kommenttia:
Poikien äitinä olemisen pohdinta alkoi heti kiinnostaa; oma poikani on vasta puolivuotias, mutta olen jo yrittänyt kuvitella, missä kohdissa sukupuolet meitä sitten joskus etäännyttävät... toisaalta oman isäni ja mieheni kanssa koen niitä henkisiä sukupuolieroja tuskin lainkaan. Mutta ehkä kasvuiässä "mies-aiheet" korostuvat, ja sukupolviero siihen päälle...
Onnea vastasyntyneelle blogille! T.Anna
Hei Anna,
Kiitos ihka ensimmäisestä kommentista.
Mulla on tausta yhteiskuntatieteissä, ja kun sain esikoisemme olin hyvin vakuuttunut siitä, että kasvatus ja kulttuuri on *kaikki*. Pyrimme alussa omasta mielestämme "sukupuolineutraaliin" kasvatukseen. Poika oli alusta asti hyvin ponteva ja toiminnallinen pakkaus, ja kun hän oppi kävelemään alkoi tekemään tuttavuutta muiden lasten kanssa mm. nostelemalla kokoonsa nähden mahdollisimman isoja kiviä leikipuiston pihalla ja tuomalla niitä muiden lasten eteen ja ähisemällä. Nauratti, totesin, ettei hän ollut ainakaan sellaiseen kotoa mallia saanut. Koneet, miten kaikki toimii, kiipeily, ötökät - hänellä on ollut nähdäkseni luontaisen intohimoinen suhde näihin...ja tunnen useita poikia joilla on, vähemmän sitten tyttöjä...
Hei, löysin tänne Liivian kautta.
Mielenkiintoista, ja niin totta. Esikoista odottaessa tuntui ajatus pojasta todella vieraalta, mutta poika sieltä tuli, eikä tuntunut yhtään vieraalta :-)
Sama lapsi täyttää kohta kuusi. Vilkas mielikuvitus vie leikit vielä omaan maailmaan, mutta tuo "poikamaailman" vieraus on jo vähän tuttua. Olen onnellinen, että on olemassa Mies, joka oli kerran Poika, ja joka nyt ymmärtää näitä juttuja paremmin (ja voi mullekin vähän opettaa tai ainakin auttaa ymmärtämään).
Hei Emma,
Kiva kun tulit, ja toivottavasti tulet toistekin.
Vaikka pojat on outoja, olen ikionnellinen (okei, onhan noita päiviä, jolloin on vähemmän iki), että olen heidät saanut ja saan seurata tuota ihmisyyden mysteeriä näin aitiopaikalta.
Asun alueella, jolla on voi sanoa asuvan poikkeuksellisen paljon lapsia/lapsiperheitä ja tällä hetkellä pihapiirissämme on 13 n. 3-4-vuotiasta tyttöä. Kun he ovat yhtaikaa pihalla muodostuu näkökenttään semmoinen outo, vaaleanpunainen pilvi. Ja isät, siellä jossain keskellä, seisovat hieman hämillään, kädet puuskassa. Taitaa niitä kai hymyilyttää kuitenkin.
Mulla myös kaksi poikaa. Toinen 7, toinen seuraavaksi 10. Minusta tuntuu ihan kauhean oudolta tuo mitä kirjoitit isompasi "miesten maailmaan" menemisestä, vai miten se oli. Ehkä ymmärsin ihan väärin, voi se olla niinkin. Meillä kun tuo esikoinenkin on vielä niin pieni, on lapsi - kuten ikänsäkin puolesta minusta ehdottomasti on.
Aina kun kuulen miten pojat ovat sitä tai tätä ja miten ovat rajuja ja leikkivät pyssyillä niin mietin etten tunnnista omiani ollenkaan tuosta. Ok, pienempi varsinkin on liikkuvainen ja molemmistakin ääni lähtee tarvittaessa, mutta kuitenkin. Eikä heiltä ole poikien juttuja mitenkään evätty, kunhan ovat tuollaisia.
Minä itse taas olen ollut "poikatyttö". Oli kausi etten kuullut edes nimeäni ellei sanottu Jukka. Ja lippis aina. Ja nuket aivat persiistä, nallet ja autot kävi. Ja aina olin kurassa ja ravassa ja tappelin.
Eli mitä nyt meinasin sanoa: ihan en ole varma millainen on se nykyajan suomalainen poikamaailma jota tarkoitatte.
Hei Violet,
ja kiitos kommentista. On ihan selvää, etteivät kaikki pojat ole samasta muotista, se "miehisyys", josta olen tuossa alkuperäisteksissä kirjoittanut, on jotain joka ilmenee keskimäärin useammin pojissa/miehissä enemmän kuin tytöissä.
En ehkä osaa kovinkaan napakasti vastata tuohon kysymykseen. Mutta yritän, jostain rajatusta näkövinkkelistäni tosin. On ajatuksenpätkiä siellä täällä.
Tuota alkuperäistekstiä kirjoittaessani podin vierauden tunnetta ja etäisyyttä esikoiseen, joka oli kaksi viikkoa putkeen höpöttänyt kännyköistä. Ja tätä höpötystä oli edeltänyt muutaman viikon raastava riitely; hän vänkäämällä vänkäsi, että hänen on SAATAVA uusi kännykkä, koska hänellä on -noin objektiivisesti ottaen - "koulun surkein kännykkä ja siihen ei saa aitoja soittoääniä" - jonka jälkkeen sovimme, että hän voi alkaa säästää uutta kännykkää varten itse - tämän jälkeen seurasi kausi jolloin hän kävi kaikki kotiimme tulevat postit todella tarkkaan läpi, jos olisi silmiin osunut kännykkämainoksia/lehtisiä. Ja osuihan niitä. Hän käytännössä opetteli ne ulkoa ja sitten seurasi meitä täällä kotona mainoksia siteeraten.
Minun on vaikea kiinnostua niistä kännyköistä. Esikoisemme mielellään näprää kännykkää.
Lisäksi hän on erittäin kiinnostunut tietokoneipeleistä ja haluaisi kovasti surffata pelisaiteilla pelailemassa. Annamme tiettyihin (ei taistelu-)peleihin luvan kerran - kaksi viikossa.
Lisäksi esikoinen on todella kiinnostunut aika raskaasta rokista - ja jotenkin hänen puheistaan & ympäristöäni tarkkailemalla olen saanut käsityksen, ettei hän ole ainoa pikkumies, joka tuntee vetoa Lordiin ja Teräsbetoniin (Juu, siis tämä on pielessä suomalaisessa miehessä! Itse en tajua tätä skeneä ollenkaan)
esikoinen kuuntelee kyllä mielestäni aika kohtuullisen monipuolisesti musiikkia, ja se on minusta hyvä. Tämä raskaan rockin maailma - ja kuvasto/visuaalinen esitystapa - on musta...no, karsea.
Poikien isä - mieheni siis - kyllä diggailee AC/DCtä, Iron Maidenia tms., mutta tuskin hänkään niitä kuunteli ihan pienenä naperona. Olen pyytänyt, ettei mies soittelisi noita hevilevyjään pojille vielä, mutta vahinko on ilmeisesti tapahtunut...MIes kyllä ymmärsi itsekin ettei AC/DC:n koottujen kansi ole lasten tavaraa, kun esikoisemme (todella ihastuneen)kiinnostuneena katseli.
Lisäksi ovat koneet ja pallo- ja joukkuepelit, niiden ääressä en ole parhaimillani. Ehkä suurin osa naisista on ja etsiytyy, en vain tunne heitä niin hyvin. Molemmat Poikani pitävät niistä.
Js sitten se taisteluinto - huoh!
Taisteluohjelmia (Pokemon tms.) ei
ole annettu katsoa.
Tästä on tulossa aivan liian pitkä vastaus - ehkä nukahdit jo!
Tästä vuodatuksesta saa varmasti myös yksipuolisen kuvan pojistani (tai erityisesti esikoisestani).
Ja minusta, herran tähden - kysymys on aivan liian laaja, jotta mahtuisin sitä kuvaamaan tässä vastausviestissä kovinkaan kattavasti.
Suomalaisesta poika- ja mieskulttuurista riittää varmasti puhuttavaa. Musta tuntuu, että suomalaisella miehellä on vähemmän vapautta ja keinoja käsitellä tunteitaan ja olemistaan (kuin kenellä?). Mutta siihen mun täytynee paneutua joku toinen ilta, nyt on pakko mennä nukkumaan.
Suurkiitos kun vastasit ja vielä noin pitkästi! En nukahtanut! Kiitos siitäkin että vastasit asialliseen sävyyn, eikä kuin vastauksena "hyökkäykseen", kuten joskus tapahtuu kun tästä aiheesta yrittää kirjoittaa.
En ole lasteni kanssa asunut päivääkään Suomessa eikä mulle ole kuin oikeastaan yksi ystävä siellä, jolla olisi näiden meidän poikien ikäinen poika. Siksi minusta on aina mielenkiintoista saada tietoa siitä millaista on poikien elämä tämän päivän Suomessa.
Kulttuurieroja on, sehän on selvä. Tuntuu siltä että Suomessa lapset (eivät vain pojat) saavat (joutuvat?) liikkua yksin kovin aikaisin. Päättää asioista itse aikaisin. Ja ylipäätään aikuisten maailma on heille totta paljon aikaisemmin kuin vaikkapa täällä Belgiassa, noin keskimäärin. Tai Ranskassa. Hollannissa asuessani taas panin merkille että siellä ei tunnu olevan sitten yhtään mitään rajoja...tiedän, ettei se varmasti ole koko totuus eikä päde kaikkiin, mutta aivan selkeä ero näihin kahteen mainitsemaani toiseen maahan oli.
Kännykät taitavat Suomessa olla jo sellainen must-juttu (?). Kaikilla näyttää olevan. Mulla menee yli hilseen tuo, mutta maassa maan tavalla. Totta vie ne sitten lapsiakin kiinnostaa kun aikuisetkin räplää koko ajan ja joka paikassa. (Istuin juuri junamatkan Tre-Hki-Tre lähestulkoon suu auki hämmästyksestä sen jatkuvan soittelun ja piippauksen takia;-))
Entä miten on, toimiiko sinusta Suomessa sellainen "kollektiivinen kuri" tai huolenpito? Tai liittyen kaikenlaisen tavaran hankkimiseen, esiintyykö sellaista että koulussa vaikka vanhemmat yhdessä "protestoivat" esim. jonkun muotijutun leviämistä? Kun jostakinhan nää kaikki musiikkijutut ja muut lähtevät leviämään ihan kauhean pientenkin pariin.
Musta on ollut ilo huomata esim. poikien koulussa että pienet eivät saa pukeutua mihinkään liian isojen juttuihin. Että kun ei ole yhdelläkään niin ei ole toisellakaan. Just jotain näitä napapaitoja tai karmeita hirviöjuttuja. On kuin yhteinen sanaton sopimus että ne on turhia, ne on isommille, niitä ei hyväksytä.
Voi kun joku muukin kommentoisi jotakin vielä. On mielenkiintoinen aihe minusta ja kirjoitat hyvin.
Hei vielä,
Kiitos vastauksesta. Lähden tytystymään blogeihisi ja poikienne elämään hieman tarkemmin.
Piti tässä kohdin sanomani, etten ole ollenkaan varma, että selviäisin jotenkin paremmin vaikkapa kahden tytön äitinä.
Ja asiat eivät ole vain sitä taikka tätä, meilläkään, itse asiassa esikoinen on nyt viihtynyt paljon kotosalla ja tuossa toissa iltana asteli nukkumaan laulellen Pave Maijasen versiota vanhasta Scarborough Fair-balladista: "Lil-jaa, ruuuu-SU, KirSIKka-puu..."
Onneksi ovat moniselitteisiä, munkin on pakko vain pikkuhiljaa hyväksyä se.
Siis tutustumaan.
Mikä ihmeen tytystymään?
Tuo poikasi kännykkäkiinnostus toi mieleeni mieheni (nykyään DI) kertomuksen, miten hän lapsena purki osiin kaikki isänsä kalliit kamerat ja objektiivit ja luki niiden käyttöohjeet läpi. Lisäksi hän kävi kameraliikkeessä katsomassa käytettyjä kameroita. Hän tietää kameroista "kaiken". Itse en ole niin kiinnostunut laitteista, mutta joistain muista aiheista kylläkin. Ihailen tuollaista sinnikkyyttä! Ja ihmisten erilaisuutta myös!
Hei Tuntematon,
(sori on jäänyt bloggailu erittäin vähiin viime aikoian ja tullee jäämänkin työkiireiden vuoksi)
Kyllä, se on Sinnikkyyttä ja sen huomioimista opettelen koko ajan. Esikoinen on todella sinnikäs.
Ja ihmisten erilaisuus on -periaatteessa, heh - kannatettavaa... niitä kohtaamispaikkoja näin kasvattajana ja - no, perheenjäsenenä - kaipaa. Ettei olisi kaikkea lapsen heti itse kategorisesti tyrmäämässä , vaan avautuisi se lapsen/orastavan miehen juttu hieman helpommin,
Lähetä kommentti