Huhtikuu on tällainen: iho kuivuu. Vietän unettomia öitä pitkästä aikaa töiden tähden. Yritän ajaa autoa kuin ei olisi kiire mihinkään. Miehet matkustavat maailman ääriin. Tosin väärä muistikirja lähestulkoon laittaa suunnitelmat uusiksi. Nainen ja lapset vilkuttavat ja hamstraavat kaapit täyteen ruokaa ja käyvät lohdutukseksi Herkussa hakemassa konditoriatuotteita ja ranskalaista maalaisleipää.
Kahdeksanvuotias ei voi olla hymyilemättä leveästi. Syynä on lupa laittaa ensi kertaa uudet punaiset tennarit jalkaan. Tätä hetkeä on odotettu viikkoja.
Tuulisen ja aurinkoisen pellon laidalla pelaan 3-5:n pojan kanssa lähemmäs kolme tuntia jalkapalloa. (3-5-:n siksi, että tuntien aikana kokoonpano ehtii vaihtua useaan kertaan.) Kirjoitan hiekkaan isosti, monen metrin pituisella jalka-alalla: Le soleil. Kymmenessä minuutissa tuuli on sekoittanut sen ja jälki on kadonnut. Kentällä pelataan hikipäässä, painitaan tiikerinpoikina, itketään, filmataan, heitellään hansikkaita tuuleen ja juostaan niiden perässä. Kikatetaan ja ryömitään hervottomina. Ja koska omaan aimoa annoksen haikeaa luonteenlaatua, ikävöin hieman sitä pallon toiselle puolelle lentänyttä. (Mutta siis jotenkin...nautiskellen, tiedättekö?) Päässä soi McKenzien klassikko, eikä vähiten siksi, että tuli melkein kymmenen vuotta sitten hääamuna sattumalta radiosta ja on nyt miehen määränpää.
(Kuvat laitan myöhemmin. Kamerakännykän piuhat ovat tietenkin töissä, kamera miehellä...)
Kahdeksanvuotias ei voi olla hymyilemättä leveästi. Syynä on lupa laittaa ensi kertaa uudet punaiset tennarit jalkaan. Tätä hetkeä on odotettu viikkoja.
Tuulisen ja aurinkoisen pellon laidalla pelaan 3-5:n pojan kanssa lähemmäs kolme tuntia jalkapalloa. (3-5-:n siksi, että tuntien aikana kokoonpano ehtii vaihtua useaan kertaan.) Kirjoitan hiekkaan isosti, monen metrin pituisella jalka-alalla: Le soleil. Kymmenessä minuutissa tuuli on sekoittanut sen ja jälki on kadonnut. Kentällä pelataan hikipäässä, painitaan tiikerinpoikina, itketään, filmataan, heitellään hansikkaita tuuleen ja juostaan niiden perässä. Kikatetaan ja ryömitään hervottomina. Ja koska omaan aimoa annoksen haikeaa luonteenlaatua, ikävöin hieman sitä pallon toiselle puolelle lentänyttä. (Mutta siis jotenkin...nautiskellen, tiedättekö?) Päässä soi McKenzien klassikko, eikä vähiten siksi, että tuli melkein kymmenen vuotta sitten hääamuna sattumalta radiosta ja on nyt miehen määränpää.
(Kuvat laitan myöhemmin. Kamerakännykän piuhat ovat tietenkin töissä, kamera miehellä...)
4 kommenttia:
kyllä konditoriassa käyminen lohduttaa.
jätin sulle haasteen blogiini muuten.
Hienot tennarit!
Hieno tunnelma taas tekstissäsi.
Jotakin niin elävää ja liikuttavaa ja tunnistettaviksi sanoiksi puettua kaikessa. Kyllähän me ihmiset olemme samaa maata ja ainetta, välillä sen tajuaa selkeämmin välillä taas ihmettelee mitä yhteistä meillä kellään on.
Iloa!
Heippa Kaikki ja kiitos kommenteista. Helin haasteeseen vastattu yllä.
Lähetä kommentti