(Tämä teksti saattaa sisältää juonipaljastuksia, mutta on toisaalta kirjoitettu aivan kuin lukijakin olisi jo nähnyt elokuvan; se sisältää lähinnä niitä ajatuksia ja tuntemuksia, jotka Heräsivät Revolutionary Road -elokuvasta, ei niinkään elokuvan juonen tai käsittelytavan esittelyä.)
Sulattelen tässä myöhäistä päivällistä, antibioottipahasta ja juuri näkemääni Revolutionary Roadia. Olin lukenut elokuvasta ja tiesin mitä odottaa ja hieman pelkäsin, että joutuisin bloggauksenikin otsikoimaan jotenkin tyyliin "ansassa". Olen aivan kohderyhmää; yhdessä saman ihmisen kanssa jo yli 16 vuotta, kaksi suloista lasta, keskiluokkaiseksi luokiteltava lähiöelämä ja kellokortti. Pystyin siis hyvin samaistumaan sekä Aprilin että Frankin ahdistukseen. (Winslet ja DiCaprio olivat muuten erinomaisia.) Luulen, että aika moni tämän elämäntilaneen jakava ihminen noita kysymyksiä (Tässäkö kaikki? Miksi elämä on näin kaavamaista jne.) pyörittelee ja pitääkin pyöritellä! Herran tähden, ei kai mikään muutu, jos ei joskus kyseenalaista omia valintojaan.
April minua kyllä säälitti; parikymmentä vuotta myöhemmin hänellä olisi ollut paljon enemmän vaihtoehtoja. Mutta mitenkäs se Michael Cunningham laittoikaan Virginia Woolfin lausumaan Tunneissa: "jonkun on kuoltava, jotta muut tuntisivat olevansa elossa." *
Elokuvan totuudenpuhuja, mielisairaalapotilas John Givings nappaa Frankin lauseesta sanat toivoton tyhjyys, ja pitää sanaparia riisuttuna, puhtaana totuutena elämästä yleensäkin. Itse ajattelen, että joo, kyllä sekin on varmasti yksi puoli tätä kaikkea. Minulla ei kuitenkaan ole nyt sellainen tunne, että se olisi tähdellisin ulottuvuus kuitenkaan - elävälle ihmiselle. Niin - tai mistä sitä tietää? Mistä sitä ikinä edes tietää onko rehellinen itselleen? Ja vaikka tiedostan, että vapaus on aika kinkkinen käsite, olen tunnistavinani kuitenkin omassa elämässäni paljon vapautta. Tavara kyllä orjuuttaa keskiluokkaa.
Päätänpä täältä tähän. Nimittäin iltateeheen ja jättimarenkiin.
*Jotkut muut on tosi tiukkiksia näissä sitaattiasioissa, mutta totuus on että mä muistan tuon kaltaisen lauseen, ihan sanatarkkaversio ei tuo ole.
torstai 19. helmikuuta 2009
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
En ole nähnyt elokuvaa, mutta kuvauksesi sai kiinnostumaan. Lehdestä lukemani perusteella se tuntui vähän ahdistavalta. Ei silti että elokuvien/taiteen pitäisi aina olla hyväntuulista.
Suosittelen kyllä, mutta se ei varmasti ole elokuva, joka jättäisi kylmäksi. Itse en olisi sitä ehkä halunnut pari vuotta sitten nähdä, paitsi ehkä uhmallakin, silloin nuo kysymykset olivat jotenkin akuutimpina omassa mielessä. Nyt on seesteisempää.
Hei, vierailulla täällä. Tulin siksi, että 'Epävirallinen mielikuvitusystävä' on kerrassaan ihana nimi!!
Minä pidin tästä elokuvata hyvin paljon. Sen teatterimaisuudesta, raadollisuudesta ja tarkasta näkemyksestä. Traaginen se kyllä oli lopussa..
Tykkäsin siitä tunteesta, että näyttelijän hengityskin kuului, aivan kuin olisin istunut teatterin katsomossa.
Kate Winslet oli uskomattoman upea ja ihana tässä. Samoin kuin The Readerissa, jonka äskettäin näin. Suosittelen sitäkin, vaikka se on ihan erintyylinen elokuva. (Molemmista olen kirjoittanut jutut).
Heipä hei Sooloilija, tervetuloa toistekin! KÄynpä lukaisemassa sen juttusi revoluitonary roadista.
Aurinkoista päivää - täällä on ainakin sellainen käsillä.
Lähetä kommentti