Roberton kakku

Joululoma on ollut rauhaisa sisäänhengitys. Kuumia juomia, luistelua, pitkäksi venyneitä iltoja lapsien ja kirjojen ja elokuvien (Ranskalainen illallinen(!), Narnia) seurassa.

Ja okei. Tunnustan. Meillä on nyt Wii. Senkin kanssa on kyllä kupsattu ja pelehditty.

Eräs antibioottikuurikin nautittiin perheessämme ja huomenna on pieni toimenpide edessä eräällä pienellä miehellä, mutta siten karistamme toivottavasti nämä sairastelut vanhan vuoden puolelle.

Hyviä kirjoja on ilmestynyt käsiini. Joulupukki toi yllättäen (ei lahjoja, olin tietääkseni sanonut) Katri Lipsonin Kosmonautin, omaäänistä tekstiä, pidän kirjasta sivu sivulta enemmän sen runollisten mutta mehevien tyyppien ja onnistuneiden metaforien vuoksi. Muuten vain yöpöydälle on eksynyt Marketta Hornin Neljän dollarin päivä. Ekomatka Aasiaan ja Australiaan. Marketta on kuulkaa ihan villi! Olen kirjassa vasta ihan alussa, kun Marketta H. päättäväisesti etenee yksinäisenä länsimaalaisena naisena Turkin ja Iranin kautta Pakistaniin neljän dollarin päiväbudjetillaan. Tuota neljän taalan budjetin pitävyyttä en ole kovin ankarasti seurannut, ainakin alkumatkasta matkoihin kuulostaa menneen enemmänkin. Mutta silti, se neljä dollaria ei nyt ole mielestäni kovin olennainen asia kuitenkaan, olennaisempaa on 55-vuotiaan naisen avoimuus, ennakkoluulottomuus ja elämänhalu, joista monella meistä olisi paljon opittavaa.

Sitten viimeiseksi kirja tai tarkemmin ottaen sarjakuvaversio Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa -romaanista, jonka lukaisin aamupäivällä. Tärkeä teksti, mutta voi herrantähden miten ahdistava. Koko päivän, kun olen katsonut lapsiani, rinta-alassa on tuntunut raskautta, huonoa omaatuntoa, jähmettävää kauhua. Ja siis toki tiedän, että fiktio on fiktiota, mutta tiedän myös, että Isomäki on sangen terävä-älyinen tiedetoimittaja ja hänen fiktionsakin on rakennettu tieteellisestikin relevanteille näkemyksille. (Joista lisää ei-kaunokirjallisessa muodossa täältä.)

Äh. Miksi en ymmärrä mitään insinööritieteistä?

Asunnossamme leijuu "Roberton kakun" tuoksu. Ohje on Anna Bergenströmin Pienestä kakkukirjasta. Tein sen viemisiksi ystävillemme uudenvuodenaatoksi. Kakussa on kaikkea hyvää, aprikoosia, mantelimassaa, rommia - ja sen pitää jähmettyä kaksi päivää ja kaksi yötä, jotta sen koostumus on oikea. Normaalisti ihastelisin tällaista tuotosta ja nautiskelisin siitä, että se tekeytyy ajan kanssa - syystä, että elämäni ei ole kyllä viime vuosina ollut mitään slow-elämäntavan riemuvoittoa. Vaan nyt olen apea. Haluaisin osata rakentaa sen tuulimyllyn, joka pumppaa pakkasella meriveden lumeksi, ja mannerjään jälleen jykeväksi. Mutta ei taida ihan onnistua. Kakkuohjeen mittojakin tavaan kuin ekaluokkainen.

Joulun sanoma

Loppuviikko sairastelua ja joulujuhlia, piparinleivontaa. Tänään pääsimme kuitenkin lähtemään erääseen pikkukaupunkiin, Mummon sekä tätien A:n ja P:n luo. Kahveja, glögejä, torttuja ja herkkuja mielin määrin. Mummolta neljä albumillista kuvia mukaan, minulle ne ovat aarteita.

Mummo oli viimeinen etappi ennen kotiinlähtöä ja pojat luikauttivat molemmat lähtiäisiksi laulun; hra Pikkarainen Piparkakkumarssin, esikoinen Joulupuu on rakennettu. Kun isoveli on päässyt kohtaan "kallis Vapahtajamme" löytää pikkuveli sisäisen teologinsa ja kysyy: "Mitä tarkoittaa vapahtaja?" Johon minä, äiti, että "Noooh..ehm...no sellaista vapauttajaa..." Johon hra Pikkarainen kulmat kurtussa että "Vapauttaa? Se vapauttaa niinku mistä?" "Synneistä," vastaa isä tyynesti, eikä tämä äiti-ihminen ehdi edes katsoa toruvasti isäihmistä moisten sanojen käytöstä, kun futista harrastavan hra Pikkaraisen otsauurteet syvenevät ja kasvoille leviää epäuskoinen ilme hänen lausuessaan painavasti, ikäänkuin hänen sieraimiinsa olisi juuri luikerellut outo haju:
"Syn-deis-tä?"

Aivot, nuo pikku veijarit

Sanotaan, että ihminen on - noin hypoteettisesti - tehnyt vaikka kolmen viikon kujanjuoksun töidensä kanssa, ja sitten sille tulee jokin luonnollinen stoppi, kuten esimerkiksi että esimerkiksi koko senhetkinen työprosessi tulee jonkinlaiseen päätepisteeseensä. Ja sitä on niin ONNELLINEN ja VAPAUTUNUT olo, kun tulee seuraavaan päivänä töihin. Tuntuu, ettei mitään töitä enää oikeastaan olekaan, ehkä pikkuisia kysymysmerkkejä, helppoja asioita korkeintaan, joihin löytyy vastauksia tuosta vain. Sitten euforiapilvellään jalkojaan heilutteleva tietotyöläinen lähtee lounaalle, ja seurustelee kollegoidensa kanssa ja palaa työpaikalleen. Ovella sitten hamuaa avaimiaan, ensin hitaasti (adagio), sitten kiihtyen (accelerando), päätyen sitten ihmeelliseen laukkunurinpäin- housut-taskut-kaula-puseronsisus-performanssiin (courante*), johon huolestunut kollega ymmärtää kompata kysymällä mikä tietotyöläisellä on hukassa. Tähän tietotyöläinen vastaa pää säkkimäisessä laukussaan, että "Noi...noi...hampaat."

Että silleen ne on kätevät ne aivot, että aina sieltä joku sana tulee.

*courante=[kura't] ransk. eräs vanha vilkastempoinen tanssi

Ihan epätahtinen

Tokkurainen ja takkuinen aamu, joka jatkuu yhä edelleen. Liian myöhään nukkumaan. Kiukkua. Muiden halut, rytmit ja kiukut tuntuvat sietämättömiltä. Pitäisi olla lenkillä, sitten olisin pirteämpi, mutta yhä epätahtisempi yrittäisin loppupäivän vain kiritellä itseäni kiinni johonkin. Ja joinain aamuina vain tuntuu, että kroppa ei kestä, pelkään että jään sille tielleni. Koti on kaaosta, siis näin taloudenhoidollisesta näkökulmasta, ja tuntuu, etten saa yhteyttä yhteenkään perheenjäseneen. Ilmeisesti esikoisella on samanlainen olo, kitkerä ja räyhäävä sitruunapoikani.

Nyt ovat ulkona. Laitan kaikki ikkunat auki ja ryhdyn valmistamaan kanaa. Arvaan, ettei kana tätä epätasapainoa pysty korjaamaan kuitenkaan. Tuntuu vastenmieliseltä se kanakin.

Liian hidas, ja muutenkin väärä. Minä, ei se kana.

Aika paljon iloa lauantaista

Ensinnäkin; hyvinnukuttu yö. Takana skipattu työpaikan pikkujoulu - tai puolinaisesti. Osallistuin katsomalla teatteriesityksen, kun lippu kerran oli lunastettu, mutta jotenkin, huonosta omastatunnosta huolimatta, sain kiemurreltua itseni autolle, ja autolla ihanasti kotiin.

Ja jos joku ihmettelee, niin, kyllä työpaikan pikkujoulujen väliinjättämisestäkin tosiaan voi huonoa omaatuntoa kantaa. Mutta joskus ihminen on enemmän väsynyt raato kuin letkeää juhlaseuraa, ja joskus ihminen on ollut ihan liikaa töissä ja liian vähän kotona, ja sitten on vaan osattava valita.

Nukuin kuin kivi.

Aamulla katsoin poikien kanssa Joulu Valhallassa -sarjaa, joka kiinnostaa molempia kovasti. Ja tiedän, ettei se kyllä ole Hra Pikkaraisen ohjelma. Mutta ihan kaikkea en/emme raatsi tokaluokkalaiselta kieltää pikkuveljen varjolla ja nyt sitä on sitten katsottu heleneineen ja lokeineen kaikkineen. Pojat ovat kyllä aiemmin kiinnostuneina tavailleet Kunnaksen Viikingit tulevat -opusta, mutta tv-sarja on kyllä vienyt innostuksen ihan uuteen potenssiin. Anopin jäämistöistä tulleet mytologiaa ja myyttejä käsittelevät kirjaset ovat nousseet arvoon arvaamattomaan. Onneksi ne ovat kuitenkin englanniksi, että esikoiselta voi vielä hetken jotakin suodattaa.

Hra Pikkaraiselta lähti tänään hammas. Ihan huomaamatta. Hän ilmeisesti söi sen karkkipäivän karkkiensa ohessa. Halusi ihan juoksennella ympäri olohuonetta pelkästä ilosta. Istuutui sitten sohvalle reteän maailmanmiesmäisesti kuin Jörn Donner; ei malttaisi odottaa maanantaita, kavereille täytyy päästä kertomaan! Iso poika hänkin siis jo. Hampaat tipahtelevat. Kirjaimet kiinnostavat. Pikkarainen se oli, joka tavasi Haribo-pussin kyljestä taannoin: "A-R-P-O. Kokis." Samaistaa itsensä kovasti Tuula Kallioniemen Konsta-kirjojen päähenkilöön, joka on ekaluokkalainen. On vähän samanlaisia ongelmiakin, nimittäin pussailevat tytöt. Tokaluokkalainenkin kuuntelee Konstan elämää mielellään. Tosin, jos häneltä kysytään, niin häntä oikeastaan todella kiinnostaa vaan Eminem. Ja hän haluaa kolme (!) räppilippistä joululahjaksi.

Iloa tuotti tänään myös retki Käpylän tekojäälle, jossa pojat sinnikkäästi pari numeroa liian pienillä luistimillaan hapuilivat itsensä pystyasentoon.Tuntui hyvin etäisesti talvelta ja etäisesti myös tieteisromaanilta. Pasilan mustanpuhuvat talot pienine valoineen sekä Kätilöopiston ja Mäkelänkadun väliin jäävä synkömetsä eivät kyllä hyvällä tahdollakaan sanottuna ole mistään idyllisestä postikortista.

Illalla pidettiin kuin pidettiinkin vielä joulukorttisulkeiset. Huomenna jatketaan.

Iltasaduksi luen itselleni vähän Hesaria. En ole pariin viikkoon taas ehtinyt koskeakaan.

Oma aika

Bloggailu tuntuu mahdottomalta. Kello on aina vähintään kymmenen tai yhdentoista hujakoilla illalla ennen kuin on minkäänmaailman mahdollisuutta istua alas, avata kone ja koota ajatuksensa - ja kun on koko päivän yrittänyt koota ajatuksensa, ne nyt nakkelevat niskojaan, kääriytyvät kerälle kuin peuranpoikaset niityllä, katsovat muuanne, laskevat päänsä.

Kaapissakaan ei ole kuin alunperin aurinko-, nyt kaappikuivattuja aprikooseja. Syön niitä. Tuijotan seinää. Eihän tämäkään hassumpaa tietysti ole.

Eikä kukaan ei ole tänään kipeä. Ja ensimmäinen joulukortti saapui. Mies on vielä lahden takana, mutta palaa huomenna kotiin.

Voi kyllä olla, etten jaksa tänä vuonna askarrella kortteja lasten kanssa. Tai yksinkertaisesti ehdi.

Joulukuun ensimmäinen

on harmaa epäpäivä täynnä kaikkea sitä, mitä olen oikeastaan kaivannut, lukuunottamatta lievää kuumetta ja rakkuloita kasvoissa.

Lueskelen sieltä täältä ystävien muistoja Ravelista. Kudon. Odotan lasta koulusta kotiin. Soitan Ravelin Pavanen kuolleelle prinsessalle, pidän sen pehmeydestä, varovaisuudesta, notkeudesta.

En kuuntele Capitol Raren koottuja, koska esikoinen on huudattanut sitä puolitoista viikkoa putkeen saatuaan sen lahjaksi.

Syön mitä haluan. Kananmunia, perunaa ja silliä. Mietin teelaatuja. Miksi Twiningsin vihreää jasmiiniteetä saa nykyisin vain siinä lajikekimarapaketissa?

Surffaan blogeissa.

Kuuntelen pesukoneen jylinää. Kaikkien lakanat ja pyyhkeet menevät pesuun näiden virusten takia. Eikä siitä edes kai ole sanottavammin hyötyä, kun pojat mönkivät viereen joka yö kuitenkin.

Kuin joku osa aivoista olisi koteloitunut työstämään omaa paranemisprosessiaan. Tai ehkä se on talviunta, onhan näitä tuntemuksia ollut ennen tautiakin.

Kuuntelen Coldplayta. Pidän jousisektioista popissa. Se saa minut iloiseksi. Tekee mieli juosta pellolle tanssimaan.

Prajnaparadha elikäs epätasapaino

"Ellet ole pyhimys, joudut ajoittain pois tasapainosta ja sairastut." neuvoo Ayurvedaa naisille -oppaani.

Ja tadaa: enteropilkut ja reipas kuume todella kamppaavat minut suorasta juoksusta. Minne nämä kaksi edeltänyttä viikkoa katosivat?

Oli muffinssien leivontaa ja synttärit metsässä, kummipojan synttärit kuorrutettuna lumimyrskyllä ja töissä ällistyttävää sähköpostivirtaa (no ei, se on oikeasti koski - mutta kun en ole lohi!), mummo (no, onneksi oli se mummo!) ja pojat, ja silmätulehduksia joka toisella perheenjäsenellä. Silti, olin jotenkin varautunut siihen kaikkeen, mielestäni....

Huomisen lepään vielä, ehkä jaksan laittaa tännekin sanasen.

Pirput Parput

Tässä taannoin asioin Marimekon myymälässä. Näin nämä Pirput Parput - rasiat kassan vieressä ja lisäsin ne ostoksiini. Viereen pyrähti jostain pieni poika, ehkä eskari-ikäinen tai vähän vanhempi, ja henkäisi "Äiti, hienoja, kato kuin hienoja rasioita! Mä haluun tämmöisen! Äitii, haluun tämmöisen?" hehkutti poika ja otti punaisen rasian käteensä. "Älä ota sitä!" kuului äidin ääni "Laita se pois. Ja sitäpaitsi; se ei ole edes poikien värinen." Pieni mies yritti vielä: "Mut ku..." Laittoi sitten rasian nätisti paikalleen.

Käännähdin katsomaan tämä minidraaman pääosanesittäjiä. Oli Planeetta Burberryltä kotoisin oleva beessi äiti, joka oli pukenut lapsensa kireestä kantapäähän tummansiniseen.

Ja sitten olen miettinyt, että mikä ihme on tehnyt musta näin ahdasmielisen, kun minusta tää tarina on aika surullinen.

Juhlakausi parhaimmillaan

Viikonloppu meni juhliessa esikoisen syntymäpäivää (joka oikeasti oli eilen). Mummo jäi taloon, ihanaa! Tuli hyvä ja rauhallinen energia taloon, vaikka joka päivälle riittää menoja. Tänään jäin pois vanhempaintoimikunnan kokouksesta ja pelasin kaiken sen ajan Barbapapa-korttipeliä poikien kanssa. Mummo otti torkut. Saunottiin. Eilisten vieraiden (kaksi tätiäni) jäljiltä jäi valkoinen Azalea.

Berliinistä tuli paketteja. Kaikki muistavat. Kuivattuja sinappibretzeneitä, pokémonkortteja, ametistikimpale ja FOSSIILI, Wiltrudin hilloa! (ja pahvilaatikko, josta tulee salaisuuslaatikko). Pojat onnellisia, ihastuksissaan. Kiherrystä ja kukerrusta. Juodaan miehen ja mummon kanssa kolmistaan ensimmäiset jouluglögit, muistellaan edesmenneitä ja originelleja sukulaisia. Niinkuin sitä erästä, joka ripusti vaimonsa synnyttämään orrelle ja tuikkasi pesuvadin alle. Ja lähti nokisena Mannerheimin hautajaisiin.

Alvaa onks nää oikein päin?

Kysyy Herra Pikkarainen ja näyttää jalkojaan.

Sairastupaa pidetään: luetaan Miinoja ja Manuja, niitä, jotka tämä äiti dyykkasi taloyhtiön roskakatoksesta, katsotaan Krokotiili Genaa ystävineen ja tietysti erityisesti Tsheburashkaa, ihanaa Muksista. Ollaan vähän aikaa Muksiksia, mielellään koko perhe. Syödään itsetehtyä napoletaanaa ja spaghettia, ja sepä maistuu tosiaan ihan tomaatilta.

Harjoitellaan r-kirjainta: Daketti, draketti, rrragetti, Kaddhu, Panda-kaddhu.

Iloisia uutisiakin: ensi yöksi on odotettavissa tähtisadetta.

Toivomuksia voi siis esittää. Tiedän mitä toivon.

Tuulisia öitä, sateisia päiviä

Asumme alavalla uudisrakennetulla alueella, pellon reunalla. Täällä on tuullut aina, ensimmäisenä asuinvuonnamme niin, että ulko-ovi retkahti tuulen vopimasta sijoiltaan ja ullakon lintuverkkoja suojaavat pahvit kellahtelivat kumoon kuin itsetehdyt paperinuket.

Joskus iltaisin tuuli saa minut levottomaksi (haa, tiedätte varmaan - muutoksen tuuli!), tämäkin myrsky houkuttelee ulos, mutta se ei ole arjen juoksussa ollenkaan mahdollista - ja tänään on pikkuinen kipeä. Tuulta on siis mietiskelty vain sisätiloista käsin. Poikien huoneen ikkunat kyllä oikein ryskävät tuulen iskeytyessä täydellä voimalla niihin. Haaveilen ikkunaluukuista, jotka voisi laittaa ainakin lastenhuoneen ikkunaan. Ehkä se hieman hillitsisi pelloilta hyökyviä voimannäytteitä. Voi olla, ettei kaupungin julkisivulautakunta sulattaisi tirolilaistyyppisiä puuluukkuja.

Perheemme kolmesta miehestä pienin on jälleen kipeä, kuumetta, houretta, yskää ja turvonneita imusolmukkeita. Olen puoliksi hoivaillut, puoliksi tehnyt töitä kotoa käsin. Hmph. Tällaisinä päivinä miettii taas ankarasti, mitä voisi ryhtyä tekemään, että voisi jättäytyä palkkatyöstä pois ja olla kotona lasten kanssa. Ja kuten tavallista, ajatukset kiertävät tuttuja polkujansa pääsemättä minnekään kovin kauas.

Näyttää vähän valoisammalta, eikö?

Hienoa, ihanaa - onneksi amerikkalaiset ymmärsivät mahdollisuutensa ja uskalsivat astella vanhojen ennakkoluulojensa yli. Pelkäsin, että McCain valitaan, ja tämä toivoa herättävä aikaaukko olisi sulkeutunut taas pitkäksi aikaa...

Romantikkona ajattelen, että ehkä lapsenlapsenlapselapsenlapseni joskus ihmettelevät
että mitä kuka kukaan koskaan näkikään niissä vihaisissa vanhoissa miehissä sotatorvineen.

Suklaata rouvalle!

Kysyn: voiko Suklaanhimon noitua ulos itsestään jotenkin? Tämä pimenevä ja kylmenevä ilmanala ja - köh - hormonaaliset vaihtelut saavat minut haluamaan suklaata, joka päivä. Viime talvena suklaansyöntini oli aika hillittyä ja sitä edellisenä olematonta - sinnittelin yli puoli vuotta ilman suklaata, kahvia tosin join kyllä ällistyttäviä määriä tuolloin.

Mitä ne naiset tekivät tällaisissa tilanteissa ennen? Ristipistoja? Kirjoittivat pitkiä kirjeitä? Kuokkivat perunamaan? Eräästä Ayrveda -opuksesta luin, että fenkolitee poistaa pms-oireet, joiksi tämän veto suklaaseenkin voitaneen lukea. Sitä löytyy nyt kaapista.

Kippis.

***

(Elän kuin myyrä, ilman valoa, tähän aikaan vuodesta. Kun lähden töihin aamu on ehkä juuri ja juuri valjennut, kun palaan, on jo hämärää, jopa pimeää. Ainakin tästä syystä tässä blogissa näkyvät kuvan ovat enempi vähempi kelmeitä ja kellertäviä, kotimme arkiset valonlähteet ovat aika onnettomat valokuvien valaisuun juuri nyt.)

Huippusuunnitelma

"Tehdään silleen, että sä, äiti, keppostelet, ja mä kerään karkit."

Pulladonna

Tänään leivottiin.

Ja kyllä, tällä pullalla oli selkeästi tämän äidin omaatuntoa lepyttelevä tarkoitus, mutta oudosti se tuntui ruokkivan kaikkien perheenjäsenten hyvinvointia.

Eilen oli Saara Kinnunen luennoimassa paikallisella koululla. Olin skeptinen tilaisuuteen mennessäni, mutta tunnollisesti halusin mennä, kun koulu sellaista meille vanhemmille järjesti. Luento osoittautui hyväksi, tai ainakin se käytännöllisine (ja osin elettyine) esimerkkeineen muistutti, etteivät nämä vanhemmuuteen liittyvät huolet ole mitään uutta auringon alla. Yhdessä vietettyä aikaa Kinnunen korosti, ja latoi madonlukuja suomalaisten ja pohjoismaalaisten lasten vanhempiensa kanssa viettämästä päivittäisestä ajasta. Puhuttiin siis minuuteista - tutkimusotos tosin muodostui 10-12-vuotiaista. Muutama ihan konkreettinen prosessinomaisesti kuvattu neuvokin tuli takataskuun. Aikaa ja kohtaamista pitää löytyä, ja vaikka tuossa taannoin valitin, etten osaa, enkä tiedä, niin sain lempeän muistutuksen, että ei auta itku markkinoilla, vanhemman tehtävä on jaksaa. Ihan vähästä ei voi luovuttaa.

Töiden tiimoilla kävin Helsingin keskustassa tänään. Keskusta on nykyisin harvinaista herkkua ja hyvin, hyvin harvoin tulen bussilla pois. Hakaniemessä Pepsikello sai aikaan muutaman sekunnin aikahypyn. Olin sitten 15, 17, 19 tai 21, Hakaniemen tori näytti aina samalta, sateiselta, autiolta ja pepsikello mittasi armottomasti aikaa. Joku vanha suru käväisi mielessä. Mutta se oli vanha. Olin iloinen, että olen 37 ja matkalla kotiin.

Kesken

Sofi Oksanen: Stalinin lehmät, kesken.

Haruki Murakami: After Dark, kesken.

Jaakko Heinimäki: Pyhät, kesken.

Jakob Burkhardt: Italian renessanssin sivistys, kesken vuodesta xxxx.

Stefan Zweig: Ihmiskunnan tähtihetkiä, kesken.

Tito Colliander: Lähellä, keskenpä kesken.

Bonaventura: Fransiskuksen lyhyt legenda, kehtaanko sanoakaan.

Tänään töiden tiimoilla etsin käsiini Jyrki Siukosen "Muissa maailmoissa. Maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistoria" -opuksen. Luin sitä sen verran kuin työt edellyttivät (sisäistä hymyä, tämä työpaikka ei voi olla kovin paha, jos joutuu perehtymään esimerkiksi nyt käsillä olevaan opukseen) hyvältä vaikutti, kotiin siis, yöpöydälle odottamaan, että joskus intoudun lukemaan sen loppuun.

Tämä on suorastaan päätöntä. Kaukana ovat ajat, jolloin kirjaa ei voinut palauttaa lukematta loppuun, joskus ennen vanhaan se tuntui suorastaan moraalittomalta. Ja nyt tämä moraaliton ihminen Kirjamessujen ohjelmakataloogin nähdessään ympyröi kolme sivua luentoja ja niihin liittyviä kirjoja ja päättää, että pitää perjantain 24.10. vapaata töistä ja menee kuuntelemaan ne kaikki ympyröidyt ja esittää julkisen vetoomuksen Tapani Kärkkäiselle, että hän vielä jatkaisi Olga Tokarczukin teosten kääntämistä, ja sassiin sittenkin.

Miehen kanssa pidetään sadetta kahdestaan

...jokainen sykähdys tuntui kietovan piiriinsä molemmat puolisot ja suovan kummallekin samaa lohtua kuin kaksi erilaista säveltä, toinen korkea ja toinen matala, näyttää yhdessä soitettuna tarjoavan toisilleen. (Virginia Woolf; Majakka)

Maailman kivoin

odottaa tekijäänsä yllä.

Poikien äitinä on joskus outoa. Joskus surettaa, ahdistaa, raivostuttaa se jokin perimmäinen gap , joka sukupuolten välillä vallitsee. Haluanko kuulla viikon eri kännyköiden ominaisuuksista? Haluanko kuulla eri taistelupelien ominaisuuksista? Haluanko puhua jalkapallosta? Haluanko koko ajan huutaa, että saan perille yksinkertaisetkin toimintaohjeet, haluanko säilyttää järkeni, kun porraskaiteet irtoavat päivittäisen telinevoimistelun jäljiltä, kun kirosanat ja räppilippikset ja pierut ovat älyllisen huumorin huipentumia?

Huokaus.

Saan huonon omantunnon tästäkin, kun kirjoitan tämän näinkin julkisesti ulos. He ovat terveitä ja vilkkaita, toinen on elämäniloinen, toinen...öö...älykäs, mutta kriittinen. Pienemmän kanssa eletään vielä satumaailmaa ja hän elää vielä jokseenkin suloisessa kosmoksessa (joka on siis ihan hänen omansa). Vanhempi on karannut miesten maailmaan, en tiedä miten se tapahtui, yritin kyllä tarjota...jotain muuta? En tiedä itsekkään mitä... mitä minä nyt olisin voinut tarjota? Vanhemmuus tuntuu tämän vanhemman kanssa illuusiolta, hän ei tunnu suostuvan ottavan vastaan sitä, mitä minulla on tarjota. Ja hän on vasta kahdeksan.

Nii-in. Kahdeksan. (No, ihan tarkalleen ottaen, ei edes ihan sitäkään.)

Tunnen epäonnistuneeni äitinä, kun en jaksa olla kiinnostunut poikien jutuista. Tai ei, ei se ole pelkastaan sitä, etten jaksa olla kiinnostunut; poikien maailma on minulle aidosti niin vieras, etten löydä asioita, joiden parissa voisin aidosti kohdata tämän vanhemman lapseni.

Enpä tiedä osaanko tätä asiaa edes kunnolla sanoiksi pukea. Ehkä tämä on vain näitä maailman ja minun välisiä hahmotusongelmia. Ehkä olen vain ymmärtänyt väärin. Ehkei ole ollenkaan kyse feminiinisyydestä tai maskuliinisuudesta tai biologisesta tai sosiaalisesta sukupuolesta. On vain joku epämääräinen dasein-ongelma. Niitähän ihmisellä riittää.

Se maailman kivoin? Se on siis liesituulettimen suodattimen puhdistus. Se yhdisti minut ja pojat torstai-iltana, kun isä oli työmatkalla. Kaivelin sitä coctailtikulla puhtaaksi ennen tiskikoneeseen laittamista, ja pienempi pojista tuli siihen ja kysyi saisiko auttaa. No toki, ja siihen tuli myös esikoinen ja halusi liittyä seuraan. Siinä sitten kaivettiin, kuunneltiin musiikkia radiosta (Bridge over Troubled Water ja kaikkea samansorttista), meni tovi ja useampikin, nukkumaanmenoaikakin hujahti ohi. Ja pienempi, Pikku Aurinko, huokaili: "Tää on niin kivaa, niin kaikkein kivointa, ja aina kun sä teet tätä, mä haluun olla mukana".
Ja se melkein kahdeksanvuotias, sekään ei olisi halunnut mennä nukkumaan.

Kattojen yllä

Ekaa kertaa Tornin terassilla työpäivän päätteeksi, kattojen yllä, aurinko paistoi. Alla vähän kuohuviiniä, ja sitten kahvia (ja kuohuviiniä) aikuisten seurassa; näin saadaan työssäkäyvä perheen äiti tuntemaan itsensä hieman villiksi, hieman huolettomaksi. Joskus pienikin hetki kuulasta syksyä eri näkökulmasta riittää.

Sipulimarmelaatia eli ei mitään sähäkkää, mutta paljon puhinaa

Puuhakas ja perhekeskeinen viikonloppu takanapäin. En tiedä miten lapset sen kokivat, sekä minä että vanhempi poika etenimme jotenkin negatiivisella uralla koko lauantaiaamupäivän, häsäsin ruokia aamusta (mm. ihan syötävän punasipulimarmeladin) ja pääsimme lopulta vasta puolenpäivän jälkeen kaavailemallemme metsäretkelle Keimolaan. Nyreä ilmapiiri vaihtui kokonaan, kun tajusimme osuneemme suppilovahveroapajille. Sieniä kertyi vajaa hedelmäpussillinen, olimme hyvillämme ja eväät maistuivat kannonnokassa nautittuna.

Sunnuntai on ollut huikean tuulinen ja olemme siivonneet (erityisesti mies) ja tuuletelleet kotia, lapset ovat hoituneet kuin itsestään - se on minusta aina yhtä yllättävää, mutta ilmeisesti se kuuluu asiaan lasten kasvaessa. Itse vetäisin pitkästä aikaa päiväunet.

Ajankohtaisista aiheista on mietityttänyt tuo Johanna Korhosen tapaus (vaikkei tänä viikonloppuan tosiasiassa kovinkaan aktiivisesti). Missä maailmassa se Lapin kansan päätoimittaja oikein elelee (siis tämä nykyinen, Tuomi-Nikula)? Ja miksei tuossa asemassa oleva ihminen ymmärrä tehtäväänsä ja sitä, että hän on avainasemassa, jos jonkinlaista muutosta yleiseen mielipiteeseen halutaan? Huokaus. Jotenkin Kauhajoen tapahtumien jälkeen kaikki ilottomat ja rakkaudettomat näkemykset elämästä ja ihmisistä tuntuvat törkeiltä, väkivaltaisilta.

Huurretta!

Myönnettäköön, että yö olisi voinut mennä paremmin, kuopus olisi voinut olla terveempi, oma ien olisi voinut olla vihoittelematta ja olisin voinut olla olematta ärtyinen heti aamusta. Hesarinhakumatka ja pikkupakkanen kuitenkin piristivät mieltäni; tällaisinä päivinä olen yleensä toimintakykyisimmilläni ja avoimimmillani. Jäin kotiin Pikku Yskösmiehen kanssa ja vietimme aamupäivän Lumikkia katsellen ja legoilla leikkien.

Siipan tullessa kotiin teimme vuoronvaihdon ja kiirehdin - no, oltakoon totuudenmukaisia: etenin sijaistoimintayrityksistäni huolimatta - töihin. Pari tuntia naputtelua päätteen ääressä ja uutena tuulenpuuskana Stoaan, jonne olin menossa katsomaan Arja Raatikaisen Café Metroa.

Ennen esitystä päätin piipahtaa Itäkeskuksessa pikkushoppailulla - pikkupakkaset saivat muistamaan, ettei minulla oikeastaan ole säädyllistä talvitakkia. Liekö syy alas vyöryvien osakekurssien, mutta kaupoissa ei ollut lähes lainkaan asiakkaita ja tunnelma oli muutenkin apea. Apeus tarttui minuunkin, en jaksanut haluta mitään.

Tunnelma oli kuitenkin täysin päinvastainen kauppakeskuksen keskuskadulla, se pursuili muslimiväestöä. Perheravintolat, kahvilat sekä erilaiset vempeleet oli kansoitettu muslimiperheillä ja iloinen porina kimpoili ovista ja ikkunoista. Mies tiesi kotiin tullessa kertoa, että Ramadan on päättynyt tänään. Ihmisvilinää katsellessäni mietin kuinka Suomi on muuttunut viidessätoistavuodessa tai ehkä puhutaan vain kymmenestä vuodesta. Muuttukoon, sanon minä, kaikki muuttuu.

Blogin tunnuskuva on muuten osa Pehr Hilleströmin (1732-1816) maalauksesta Rouva istuu lukemassa, kamarineito tuo teetä. Pitänee vielä vähän fiksata kuvaa, että mahtuu raameihin, mutta teen sen joskus myöhemmin.

Huseerausta ja pieniä hetkiä

Ohi tämäkin viikonloppu, muutama viipyilevä hetki lauantaiaamuna satuja pienen kanssa lueskellen, muuten juoksumattoa; ruokaostokset, pyykkivuoria, imurointia, keittiön siivousta, kaverin synttärit Villa Lill Kalvikissa, lapsen yöllisiä yskäkohtauksia, lämpimän mehun valmistamista yöllä, yskanlääkettä, lääkärireissu, pikainen tervehdyskäynti morjenstamassa tienoolla keilaavia sukulaisia, jalkapallotreenejä, jumppaa, silitystä. Soundtrack taustalla on suloinen; kaksi poikaa laulaa taukoamatta vanhemman veljen koulussa oppimaa uutta laulua; ..."on metsien valtias Tapio, hän metsiä samoaa ja Tuuletar tietä lakaisee..."

Ulos en ehtinyt, rekisteröin sen kyllä auton ikkunan läpi: syyspäiviä, täydellisiä kuparin ja kullan sävyjä.

Täten julistan tämänkin ideaparkin avatuksi

Näin se sitten alkaa. Hieman ujostuttaa; tulla ulos kaapista, omine aivoituksineen, vaikkakin näin vahvasti naamioituna. Tai mistä sitä tietää tuosta omasta itsestäänkään; siis mistä tietää olevansa itselleen rehellinen?

Tarkoitus on tässä blogissa löytää päiväkirjamainen kirjoittamisen ja maailmasta keskustelemisen mutkaton flow. Kirjoitan siis siitä, mikä milloinkin sattuu olevan ajankohtaista elämässäni. (Perhe-)Elämä, kirjat, lehdet, musiikki, kuvat ehkä synnyttävät omassa arjessani puhumisen tarpeen, joten näistä aiheista täällä varmasti avaudun. Politiikka, talous ja maailmantilanne saanevat sanasen silloin tällöin, kovin analyyttistä otetta en kuitenkaan voi luvata - Olen tunneihminen! (Vai onko tuo termi nykyisin selkäydinreaktioihminen?)

Viime aikoina olen itse surffaillut erilaisissa käsityöblogeissa ja niiden innoittamana tähän touhuun lopulta lähden. Paha vain, että itse en voi sanoa kuuluvani tuohon joukkoon sirkeäsormiseen, mutta olen kyllä nyt aloittanut kutomaan villapaitaa pojalleni. Ehkä, jos saan sen joskus valmiiksi, voin lisätä näihin blogitunnisteisiin "käsityöt".

Nyt tunnisteet ovat "uninen, hajamielinen, tyytyväinen, joo, tyytyväinen".