Epävirallinen mielikuvitusystävä

Was ich in Berlin mag

2009-10-28T13:12:00.000-07:00

Tällä kertaa miniloman top 6:

1. Leute. Ikisuosikki. Erityisesti se perhe, jonka esikoinen kasvattaa palmuja, isä viiksiä, tytär dramaattista Rouva Fortuna-sivupersoonaa ja jonka äiti keittää erinomaista espressoa.

2. Suurkaupungin humina. Joku sitä meluksikin (Lärm) kutsuisi. Mutta kun se hengittää, on olemassa. Organismi nimeltä kaupunki. Melu syntyy paitsi autoista ja ihmisistä, kuivausrummuista U-bahnista, myös liikennevaloihin ja tolppiin liimattujen tiedotteiden ja julisteiden repaleisten reunojen liehunnasta. Niin paljon informaatiota!

3. Leivät ja leivonnaiset (Bäckereien und cafees). Miksei Suomessa ole kunnon tuoreleipäkulttuuria? Kysyn vaan miksi? JA miksi kakunsyöntiä pitää täällä jotenkin selitellä? Kun se on kaikki kovin luonnollista. Vive le Pretzel! Mit käse, lieber.

4. Prenzlauer Berg. Ks. kohta 1. Lisäksi siellä on Kollwitzplatz, Babel ja miljoona muuta asiaa. Kaikki vaan on siellä ja inhimillisessä mittakaavassa.

5. Pergamon Museum. Ällistys ei ota laantuakseen vieläkään. Babylonin portti...Ja kyllä, Neues Museum koluttiin myös, se oli hieno, mahtava kokoelma myös, lapsille muumiot ja eläinjumalapatsaat olivat mielenkiintoisempi anti.

6. Isot lehtipuut. Mitä lie ovatkaan plataaneita, magnolioita, pyökkejä. Mutta isoja.

Tiedän tuon tunteen

2009-10-16T22:39:00.001-07:00

Tiedättehän kuinka junat hidastavat linnunlaulunkohdalla Helsinkiin tultaessa? Niin nytkin. Meidät, hiljaisen, mutta täyden vaunun matkalaiset herättää kirkas pojan ääni: "NYTKÖ ollaan Tallinnassa? Äiti?"

Kuuluu matalaa supatusta, kun äiti oikoo asiaa. Seuraa pikkupojan tyrmistys:

"Pitääkö meidän kävellä Tallinnaan?"

Tyttöset naisten nahoissa

2009-09-08T12:18:00.000-07:00

Hän on nyt 65. Vaikka samppanjaa kilisteltiin, luulen että juhliin liittyy myös haikeutta. Onnea, Äiti!

Ikänäöllä ja ilman

2009-09-06T07:06:00.000-07:00

Sataa. Luonto rehottaa ja kasvaa. Kosteaa tummanvehreää.

Sain muutama viikko sitten lukulasit ja katso, kirjaimet todella näyttävät isommilta ja selkeämmiltä paperilla ja näytöillä. Outoa kyllä pienet rihmat, syheröt ja pilkut tuntuvat vain lisääntyvän vasemmassa silmässä lasien myötä. Kävin silmälääkärillä, joka arveli, että en ehkä oikeastaan tarvitsisi laseja laisinkaan. Tiedä nyt sitten. Tuntuu kuitenkin, että ikäännyn.

No, pitkästä aikaa ahmin kirjaa, Kazuo Ishiguron Me Orvot-romaania. Lainasin toissa viikolla. Eilen ja tänään olen ahminut, ilman laseja. Kansitekstit lupaavat "koskettavan kuvan häiriintyneestä mielestä" - tämä lupaus ei tosin ollut se, joka sai minut lukemaan kirjan.

Ishiguron teksti oli vangitsevaa; pinnalla kulkee tosin arvoitus, jonka lukija haluaa selviävän, mutta se ei ole tämän jutun clou ollenkaan, vaan se on tuo mielen kuvaus, ihmisen todellisuuden muodostuminen, muistot, muistojen muistot, hetket, mielikuvat, joista ihmismieli rakentaa tarinan ja todellisuuden. Ja miten Ishiguro sen rakentaakaan: kansien väliin on kirjoitettu uskomattoman laaja kudos, jossa mieli on kuin valtameri, jossa jokainen liike, aalto yhteen suuntaan herättää toisen aalloin, ja taas toisen ja yhtäkkiä sitä on kaiken sen aaltoliikkeen keskellä ja ymmärtää, että meri on kaikki, eikä rantoja tai rajoja ole. Olenkohan outo, kun en kokenut kertojaa häirintyneeksi? Traumatisoituneeksi ehkä, enkä ole varma siitäkään.

Samalla Orvot maalaa kuvaa ihmisistä tietyillä historian näyttämöillä -Kiinan ja Japanin välinen sota, Tsiang Kai-sekin ja kommunistien väliset valtataistelut, ylipäätään II Maailmansotaan johtanut maailmantilanne - ja sitä sano itselleen, että niin, minkälaisia ratkaisuja sitä olisikaan tehnyt.

Ja koko ajan tekee.

Eilen luin pätkän Krisina Carlssonin uusinta Herra Darwinin puutarhuria Akateemisessa. Ihanaa tekstiä, olisin mieluusti lukaissut siltä istumalta koko opuksen. Mutta hui; hinta hirvitti, yli kolme kymppiä. Vaikka olisi(n)kin sen arvoinen.

Lentosuukko kesälle

2009-08-30T11:41:00.000-07:00

Tänään taisi Lounatuuli hyväillä. Sen kunniaksi muutama sananen. Kesä oli lämmin ja tarpeeksi pitkä tällä kertaa. Ja viimeiset kaksi viikkoa tätä kultaista valoa ja tunteita nostattavaa matalapainetta! Yritän hyväksyä osani (jonka toki ymmärrän olevan monella tapaa etuoikeutettu), olla sännönmukainen -aikaisin ylös, aikaisin nukkumaan ja joka ilta puoli tuntia ulkoilmaa -ja se tuottaa tulosta: en ole enää tärviö-rappio-matamimmiäliskuuper, vaan jaksan puhuakin lasten ja miehen kanssa, ja ehdin tulla aikaisemmin kotiin koululaisemme luo. Tämä yhtälö tarkoittaa myös, että se aika , jonka viime talvena vietin bloggaillen...no, sitä ei enää oikeastaan ole, koska olen tehnyt tämän yleensä iltaisella kaikkien muiden hommien jälkeen.

Muita kuulumisia: Ullakkoremonttimme valmistui alkukesästä. Ullakolla on nyt katsottu telkkua ja tähtiä. Toinen akkuna antaa etelään ja olen nyt puolitoista kuukautta yrittänyt selvittää sen ainoan näkyvän, hyvin kirkkaan tähden identiteettiä. Luulin sitä ensin kesäkolmioksi. Sitten kesäkolmion Vegaksi, sitten Venukseksi ja sitten Jupiteriksi. No, ainakin se uskollisesti ilmaantuu joka ilta samaan aikaan vastapäisen talonharjan päälle. (Haluaisin kaukoputken, mutta tämä nyt on tällaista minä haluan vikinää...ansaitsisinko minä edes sellaisen? Olen tosi haka haluamaan asioita.)

Ah, ja niin, eilen illalla tiirailtiin ullakolla Fellinin Naisten kaupunkia. Se oli symppis ja ärsyttävä samalla kertaa, mutta jäi kesken uuden, askeettisen (hah) unirytmimme vuoksi. Naisten kaupungille voisi helpostikin hymähdellä, mutta en voinut tai halunnut. Oikeastaan kovin moni asia ei ole noista ajoista (1980) muuttunut, vaikka a) mikään historiallinen dokumenttihan se ei todellakaan ole ja b) italialaisessa sukupuolikeskustelussa on takuulla eri painotukset kuin suomalaisessa, pohjoismaalaisessa tai edes pohjoiseurooppalaisessa vastineessaan.

Lady vanishes

2009-06-16T01:44:00.000-07:00

Lomalla. Ei sähköisiä verkostoja pariin viikkoon ainakaan, sukulaisverkostoja kylläkin.

Mielenrauhaa kaikille, suvea suloista!

Kääntymässä kahvipöydässä

2009-05-31T14:03:00.000-07:00

Ajoin kohti pohjoista, napatakseni mukaani mummon Itä-Hämeestä. Siellä hän odotti ikkunassa, tarjosi kahvit, huomatkaa kirjailemansa pöytäliina. Pulppusi jutunjuurta, kiidimme Etelään, aurinko paistoi.

Aina kun oven avaan

2009-05-28T12:08:00.000-07:00

ja ulos astelen

sen pehmeää tuoksua nuuhkaisen.

Kaikki vihreä kukoistaa kuin itsestään, kukat kiirehtivät kukkimaan. Mielelläni menisin vielä tänä iltana istuskelemaan ja haistelemaan ja ihailemaan. Mitä silittämättömistä vaatteista. Kai kevätjuhlia voi juhlia ruttuisissa?

Slaavilaisia herkkuja

2009-05-25T11:25:00.000-07:00

Harrasta mitääntekemättömyyttä viikonloppuna. Erityisen pitkä sunnuntaiaamu, joka tuntui venyvän iltaan saakka. Sain syvennyttyä hetken Tomek Tryznan Mene, rakasta -opukseen. Mikä näissä puolalaisissa oikein nyt viehättää, en tiedä - joku haikeankipeys ja surrealistiset polut sekä olemassaolon mieltä kyselevät kerrostumat. Ylipäänsä surrealistiset sävyt erilaisissa teksteissä tai vaikkapa kuvissa tuntuvat koskettavan nykyisin, tuntuvat realistisemmilta kuin realistiset kuvaukset. Tryznan ihmiset ovat kaikki hieman...no. jos eivät nyt ihan rappiolla, niin rikki kumminkin. Se tuntuu jotenkin tämän kaiken länsimaisen yltäkylläisyydenkin keskellä todenmukaiselta ihmiskuvalta. Tryznan teksti on aika rankkaa lapsen syyllisyyden kuvausta ja mukaan on tähän mennessä mahtunut myös todella luotaantyötävä raiskauskohtaus, jonka olisin mielelläni ehkä jättänyt lukematta. Silti, kuljen eteenpäin Tryznan tekstissä, haluan tietää miten, miksi, koska pitää mennä ja rakastaa.

Arkisin käyn usein syömässä läheisessä palvelutalossa. Uneliaan sunnuntain iltapäivänä valmistin perheelle myös palvelutalon keittiön keittelevältä lempeäkatseiselta Elenalta urkkimani ohjeen mukaisen omenaisen kakun ilman taikinaa. Söin omenapaistosta perjantaina lounaan yhteydessä suurella ruokahalulla ja kolmen keittäjättären voimin vakuutettiin, että moista kakkua eivät olleet ennen nähneet tehtävän. Elena, jonka ansioksi uuden ruokalajin tuominen listalle laskettiin, kertoi kaiken olevan "erittäin helppoa". Tarvittiin vain "lasillinen mannaryynejä, lasillinen vehnäjauhoja, lasillinen sokeria, ja nämä sekoitetaan. Sitten 1½ kiloa omenoita raastettuna, ja näitä laitetaan vuorotellen vuokaan, mutta jauhoseosta aina ihan vähän vain. Lopuksi vuollaan ohuita paloja voita ja paistetaan noin puolituntia."

Kakkuni onnistui ja maistui vaniljakastikkeen kanssa. Silti, en ollut ollut ihan tyytyväinen rakenteeseen ("Aih, meillä on spagettipaistosta." kommentoi kuopuskin). Kerroin tämän tänään Elenalle ja hän kertoikin raastaneensa omenat kahteen kertaan. "Omenasosettakin voi käyttää".

Ensi kerralla teen näin.

Utelin vielä ohjeen juuria; ehkä Isoäidin ohje? Tädin? Äidin? "Ei, ei" Elena nauroi "Luin tämän vähän aikaa sitten lehdestä Viipurissa, kun olin kampaajalla." Mutta hyvä herkku vaikka modernimpikin.

Hengähdystauko yllättävältä taholta

2009-05-18T12:44:00.000-07:00

"Tää on ihan kuin se kaupunki siinä Pikkuinen Lotta -kirjassa!" tokaluokkalaisemme herää takapenkiltä kun mutkittelemme Virkkalan läpi. Ja todentotta: länsi-uusmaalainen elämämeno on ilo silmälle, ainakin näin vaihteen vuoksi maanantai-iltana, kun olemme ajaneet läpi ruuhkaisen Helsingin, ja ylipäänsä suoriutuneet läpi ruuhkaisen maanantaipäivän viedäksemme tokaluokkalaisen futismatsiinsa. Joka puolella on isoja pihoja, hedelmäpuita täynnänsä, paljon vanhoja taloja ja toki myös paljon niitä vähemmän vanhoja taloja. Pallokenttä ja hautuumaa sijaitsevat vierekkäin. Äänimaailma on suloisen rauhallinen, lintuja, lapsia, hihkuvia aikuisia. Askeleita ja renkaita hiekkatiellä.

Matsin jälkeen kurvaamme Lohjalle ja pistäydymme Rossossa syömässä. Vanhoja miehiä viettämässä iltaa shakkilaudan äärellä. Jälkiruoaksi käväisemme vielä Lohjan kivikirkon pihalla vetämässä keuhkoihin sinisen kevätillan rauhaa. Haluaisin ikuistaa taksitolpalla jutustelevat kuskit, mutta ei ole kameraa ja se tuntuisi muutenkin tahdittomalta.

Mitään ei tapahdu. Ollaan vaan. Pikkukaupunki parhaimmillaan?

Kävimme pari viikkoa sitten miehen kanssa Roomassa. Älkää pitäkö minua kiittämättömänä, kun sanon, että Rooma oli vähän kuin historiallinen ruotsinlaiva. Puitteet ovat toki komeat ja merkitykselliset, mutta jo niin moneen kertaan merkityksellistetyt, ettei varsinaiselle "omalle" kokemukselleni jäänyt oikein tilaa. Mutta Lohjalla ja Virkkalassa sen sijaan...

(Kuva on kamerakännykällä hämärtyvässä illassa otettu näpsäisy, sorry.)

Turbulenssia

2009-05-12T12:32:00.000-07:00

Viikot vierähtävät toden totta liian nopeasti, paljon on tapahtunut viime bloggauksen jälkeen; olen matkustanut, viettänyt äitienpäivää, mutta ennen kaikkea yrittänyt metamorfoosia, puristaa itsestäni ulos jonkinsortin kalmarin tai tursaan. Miksikö? Töitä on kohtuullisesti, ja remontissakin sattui ennalta arvaamattomia käänteitä. (Miten ihmiset rakentavat taloja ja säilyttävät järkensä, terveytensä ja avioliittonsa? En ymmärrä!) Lapsilla on paljon harrastuksia, nyt sen huomaan, futisturnauksia, matineoita, kuvisnyyttäriä plus kevätjuhlia ja karnevaalia tuntuu pakkautuvan näille viime viikoille ruuhkaksi asti.

Mutta.

Onneksi on musiikkia, esimerkiksi SMG:n. Ja lapset vaikuttavat energisoituneilta valosta ja keväästä. Kasvavat kaksi ja puoli senttiä vuorokaudessa. Pulppuavat sanottavaansa.

Musiikkia kaikille! Palaan pian...toivottavasti.

Näin minä vihellän matkallani...

(Ihan sievä epäsuhta otsikon ja kuvan välillä muuten. Yksi yhdeksästätoista istutetusta pavusta on itänyt.)

Tervetuloa, Rouva Kevät.

2009-04-25T13:01:00.000-07:00

Teitä ehdittiin jo odotellakin.

Ootellessa

2009-04-23T13:25:00.000-07:00

Viikko alkaa olla takanapäin ja ilmassa on kovasti odotusta. Ikävä valtasi pojat illansuussa, mutta illan viimeinen tunti kului siivillä isälle kuvia piirtäessä ja suloisia viestejä kirjoitellessa ja niitä lahjarulliksi kääriessä. Nick Triani soitti Radio Helsingissä juuri meidän tunnelmiimme sopivaa kitarapoppia ja vissiin vähän folkiakin. Iltapesulla kuopus heittäytyi dramaattiseksi. Yritin poistaa yllänäkyvän vessapaprisuikale-pyykkipoikahässäkän peilikaapinovesta. "Thämä lippu on Isin kunniaksi!" hän julisti käsi rinnallaan pesujakkaralla ylväästi seisten, pöyristyneenä lipunhäpäisy-yrityksestäni.

Olkoon sitten siinä.

Äitiys-haaste

2009-04-23T11:47:00.000-07:00

Heli haastoi minut listaamaan viisi hyvää asiaa äitiydestä. Viisi tuntuu vähältä, mutta nämä kirjaan nyt tänään:

1. Mysteeri. Olen kiitollinen, että saan aitiopaikalta seurata ihmisen kehitystä, ihmisenä olemista, ihmiseksi tulemista, ihmiseksi oppimista. Kyllähän sitä jokainen itsessään kantaa tätä mysteeriä sisällään, mutta ainutkertainen näkökulma tämä on. Silti, en tiedä olenko ymmärtänyt mitään. Tai päässyt oikeasti osalliseksi heidän mysteeristään. Mutta tiedostan, että sellainen on.

2. Ilo ja ajattelun kahleettomuus, vapaus. (Tätä siis koen lapsilta saavani; minulla tietysti ei ole heille tarjota kuin kahleita.)

3. Ihmettely. Mikä olikaan Kapteeni Koukun nimi ennen kuin Peter Pan heitti hänen kätensä krokotiilille? Mitkä muuten on mun päiväkodin hoitajien nimet?

4. Iltahetket juuri ennen nukahtamista (siis jälkeen jokailtaisen venkoilun), aamuhetket, jolloin on aikaa heräillä hitaasti.

5. Yllättävät päivällisvieraat. Joskus niillä on näkymätön häntä, joskus pannumyssy päässä ja niiden nimi on kuulemma Dartfaader. Kinttu-setä Ville tosin on ärsyttävä, se on vaan puheissa, mutta syömisestä ei meinaa tulla mitään, kun Kinttu-setä Villen kuvitellut tekoset saavat miehenalut nauramaan niin, että tippuvat tuolilta.

You're gonna meet some gentle people there

2009-04-18T11:55:00.000-07:00

Huhtikuu on tällainen: iho kuivuu. Vietän unettomia öitä pitkästä aikaa töiden tähden. Yritän ajaa autoa kuin ei olisi kiire mihinkään. Miehet matkustavat maailman ääriin. Tosin väärä muistikirja lähestulkoon laittaa suunnitelmat uusiksi. Nainen ja lapset vilkuttavat ja hamstraavat kaapit täyteen ruokaa ja käyvät lohdutukseksi Herkussa hakemassa konditoriatuotteita ja ranskalaista maalaisleipää.

Kahdeksanvuotias ei voi olla hymyilemättä leveästi. Syynä on lupa laittaa ensi kertaa uudet punaiset tennarit jalkaan. Tätä hetkeä on odotettu viikkoja.

Tuulisen ja aurinkoisen pellon laidalla pelaan 3-5:n pojan kanssa lähemmäs kolme tuntia jalkapalloa. (3-5-:n siksi, että tuntien aikana kokoonpano ehtii vaihtua useaan kertaan.) Kirjoitan hiekkaan isosti, monen metrin pituisella jalka-alalla: Le soleil. Kymmenessä minuutissa tuuli on sekoittanut sen ja jälki on kadonnut. Kentällä pelataan hikipäässä, painitaan tiikerinpoikina, itketään, filmataan, heitellään hansikkaita tuuleen ja juostaan niiden perässä. Kikatetaan ja ryömitään hervottomina. Ja koska omaan aimoa annoksen haikeaa luonteenlaatua, ikävöin hieman sitä pallon toiselle puolelle lentänyttä. (Mutta siis jotenkin...nautiskellen, tiedättekö?) Päässä soi McKenzien klassikko, eikä vähiten siksi, että tuli melkein kymmenen vuotta sitten hääamuna sattumalta radiosta ja on nyt miehen määränpää.

(Kuvat laitan myöhemmin. Kamerakännykän piuhat ovat tietenkin töissä, kamera miehellä...)

Kyöpelinvuori - nyt

2009-04-05T12:53:00.001-07:00

Kylläpä pihoilla ja pikku kadunpätkällämme kuhisi tänään! Pojat pääsivät myös mukaan, onneksi, viimeisen viikon ovat flunssaisina viettäneet sisällä ja energiaa on näemmä kertynyt sukkien sisälle. Ei kulkeutunut vitsojen kera pois näköjään, sama humu ja meininki jatkui virpomisen jälkeenkin.

Kevät on täällä, ei epäilystäkään. Valoa on. Eilen kuulin kiurut ja kun kaikki asukkaat kadultamme olivat vetäytyneet huoneisiinsa, kävelin pihan poikki, kuulin keveän sateen kutittelevan rännejä. Muita ääniä ei ollutkaan, paitsi ehkä odotuksen. Esikoisen kanssa tarvoimme mutaisten peltojen poikki pienen joenuoman äärelle pajunkissoja noutamaan. Nuhainen ja villi poikani huudahteli pienen kosken äärellä kuin vanhan ystävän nähtyään, virpoi sen juuri taittamallaan pajunoksalla ja heitti vitsansa virran vietäväksi. Hän on ollut aina todella innostunut tästä palmusunnuntain perinteestä, paljon innostuneempi kuin pikkuveljensä. Tänä vuonna tuli ensimmäisen kerran tilanne, että hän ehkä viiden minuutin ajan epäröi lähteä raitille, kun koulukaveri, jonka kanssa oli sopinut virpovansa, olikin kipeänä. Mutta sitten, kuitenkin, vanha mielihalu voitti.

Mutta ymmärrän kyllä, noidatkin kasvavat, lopulta.

Konttorilla

2009-03-30T05:29:00.000-07:00

Töissä keitän yleensä aluksi teen, kun harvemmin ehdin sitä kotona nauttia. Tämä Clipperin tee on tämänhetkinen suosikki. Beethovenin rintakuvan toin kotoa remontin alta pois. Hieno esine sinänsä, mutta ei ole oikein kotona löytänyt paikaansa, ehkä B:n hieman kammottavan tyhjän katseen vuoksi - ymmärtääkseni kuolinnaamio on ollut tässä jonkinlaisena mallina. Olen kipsipään omasta lapsuudenkodistani mukaani saanut, ja muistan, että omassa lapsuudessani pää hieman hirvitti. Silti se on jollain tavalla kiehtova, erilainen esine, josta ei ole raatsinut luopuakaan. Viime viikolla sain kevennettyä B:n profiilia hiukan koristamalla häntä hieman näillä hienoilla perhosilla, jotka ostin läheisen palvelutalon myyjäisistä. Ne on tehty näistenlehtien sivuista ja piipunrasseista, pidän niistä kovasti. Nähdäkseni B:n otsarypyt ovat myös hieman silinneet.

Ääni

2009-03-29T03:08:00.000-07:00

Tauti kaatoi esikoisen eilen illalla. Koko aamupäivän lastenhuoneessa on kaikunut Lea Pennasen Piilomaan Pikku Aasi Lars Svedbergin lukemana. Svedbergin äänessä on karismaa, rauhoittava rytmi ja se erityinen sävy, joka tekee kunkin ihmisen äänestä ihan omanlaisensa. Esikoinen on kuunnellut silmät kiinni, pipo päässä, kolmen peiton alla, pikkuveli puolestaan yökkärissään milloin jalat kohti kattoa sojottaen, milloin peppu pystyssä oman sänkynsä peitteissä möyrien. Pikkuveli on myös kipittänyt aika ajoin raportoimaan meille vanhemmille Piilomaan ja Peilivuoren tapahtumista todella hengästyneeseen sävyyn; "Pikku Aasi onkin Aasiruht...ruth...aasiruhtitnattaren poika!" Pennasen klassikkoon kannattaa siis tarttua vielä 2000-luvullakin. Meillä pojat kuuntelivat sen käytännössä putkeen.

Kuuntelen usein ihmisten ääniä, joidenkin erityisen läsnäolon tajuaa erityisesti vasta kun he puhuvat -ja tietenkin, laulajat ovat sitten ihan luku sinänsä. Tiedän myös henkilöitä, joiden äänen perussointi on jotenkin raakkuva tai riitaisa, ja jotenkin huomaan väistäväni keskustelua näiden kanssa (näitä ihmisiä ei kyllä ole jokapäiväisen elämän piirissä). Eri kielissä sointi ja rytmi miellyttävät enemmän kuin toiset, ehkä siinä puhuu tottumus, kun pidän eurooppalaisista ja lähialueiden kielistä eniten, venäjästä, ranskasta, italiasta, espanjasta, portugalista, eestistä, puolasta, saksastakin.

Äänet, niiden rytmit ja sävyt vaikuttavat minuun voimakkaasti; kerran törmäsimme Helsingin keskustassa kahteen venäläiseen nuoreen naiseen, jotka lauloivat slaavilaisia kansanlauluja. Kuulin heidän laulunsa pitkältä ja se sai välittömästi aikaan todella vuolaan kyynelvirran. Jäimme miehen ja tuolloin vuoden vanhan esikoisemme kanssa kuuntelemaan laulua loppuun, katulaulajien (ja aviomiehen )ollessa hieman hämillään näin voimakkaasta tunteenpurkauksesta. Slaavilaisten kansanlaulujen kanssa saa muutoinkin olla varuillaan. Toisenlaisen, mutta yhtä voimakkaan, reaktion sai aikaan eräs puhallin eräässä lastenkonsertissa: sen sävy oli niin kova, läpitunkeva ja epävireinen, että sillä sekunnilla kun ääniaallot läpäisivät minut*, ne tuntuivat porautuvan suoraan nauruhermooni (mikä se sitten onkaan, tuolloin ainakin tuntui, että sellainen on fyysisesti olemassa!). Olin hikinen, punainen ja yritin epätoivoisesti pitää naurun kurissa puremalla etusormermeni toista niveltä. Jotenkin sen sain tehtyä, mutta kyllä ainakin takana ja vieressä olijat ymmärsivät mistä oli kysymys, kun koko penkkirivi tutisi pidättelemästäni naurusta. En ole tainnut kuunan hävetä niin paljon kuin tuolloin ja syytä olikin. Mutta minkäs teet, kun maito on kaatunut?

Omasta äänestään on vaikea sanoa mitään. Miltä se muiden korvissa kuullostaa? Kuinka yksilöllinen se oikeastaan on? Äitini äänitti minun ja serkkujeni ollessa lapsia puhettamme ja lauluamme kasetille. Nyt aikuisena sitä kuunnellessäni huomaan, että nauhoilta silloin tällöin kuuluva äitini ääni voisi yhtä hyvin olla minun.

* Käytännössä ne eivät kai läpäise mitään. Saavuttavat olisi kai oikeampi termi. Mutta nuo ääniaallot läpäisivät, siltä se ainakin tuntui.

Päivä, jolloin leikkasin kananmunan toisin

2009-03-28T08:12:00.000-07:00

kuin yleensä, siis pitkittäin. Ostin pyörän (ilman vaihteita). Luin kuopukselle Atlantista etsimässä. Söin karkkia, vaikkei olisi pitänyt ja yhä ihmettelen, miten tuota lunta tulee aina vaan. Ryhdyn keräämään kynttilöitä illan hämärätuntia varten. Taustalla soiva soundtrack on jalkapalloselostus. Mies on pukeutunut Suomi-paitaan, pitkään sini-valkoraitaiseen tupsupipoon ja kädessä sillä on töötti, joka kuulostaa yleishälytykseltä. Esikoisella on myös Suomi-päähine, Bubi-huuhkajakorvainenlakki, joka näyttää ihan pannumyssyltä. Mutta ei kerrota sitä hänelle.

Tuntuukohan karhuista tällaiselta talviunien jälkeen?

Kutsu

2009-03-23T13:27:00.001-07:00

Töistä kotiin palatessani näen heitä. Etenevät hieman jäykkinä ja kohmeisen näköisinä lähes epäluonnollisen pystyssä asennossa peltojen pientareilla. Valo, lumi ja lähes sulaneet tiet näyttävät houkuttelvilta. Minä myös!

Lenkkarit löytyvät. Ei ole muutamaan kuukauteen käytettykään. Siihen mennessä kun saan itseni ulos, on alkanut taas sataa lunta. Silti; hiekka rahisee askelten alla ja illan suussa valo tekee pelloista kauniin sinertävät. Juoksen tasaista hiljaista vauhtia. Tuntuu, että koko keho alkaa elää. Hikoilen. Kunpa kehtaisin joka toisella askelella tanssia ja joka kymmenennellä heittää kuperkeikan.

Lenkkeilen aika tunnollisesti melkein saman reitin (no, variaatioita on kolme, neljä) kuin aina ennenkin. Nyt odotan kevättä, katsastan paikkoja uteliaana; tuossa kasvaa kesällä peltokierto, tuonne puhkeaa ihana skillameri heti kohta kun lumet sulavat ja tuossa vihertävät puolentoista kuukauden päästä hylätyn puutarhan hedelmäpuut.

Eräs kevätlauantai

2009-03-20T23:38:00.000-07:00

Kevätpäiväntasauksen jälkeen. Koko viikon olen nukkunut huonosti; herään neljältä ja valvon tunnin, puolitoista. Syytän valoa ja ihan vähän sänkyymme pyrkiviä, outoja uneksuvia poikiamme. Puoli viideltä on jo ihan hieno valo. Olisipä joku pelto, jota tuijottaa aamuhämyssä.

Liikaa valoa; Andrei Arsenjevits! Tuo yllä näkyvä Tua Forsströmin runo kuuluu ikisuosikkeihini nimenomaan tuona Hesarissa ilmestyneenä Timo Hämäläisen suomennoksena. Se löytyi taas kun tyhjentelimme ullakkoa remonttimiesten tieltä. Teksti löytyy muuten myös täältä koko Hevosten kanssa vietetyn yön jälkeen -kokoelman suomentaneen Caj Westerbergin käännöksenä, joka on myös ihan ansiokas. Mutta silti; tämä Hämäläisen suomennos on se, johon laskeudun ja putoan. Westerbergillä on kärkevämpi, terävämpi rytmi.

Edellinen viikko meni hirveässä kiireessä, iltaisin olimme koko perheen voimalla jossain; lääkärissä, parturissa, välipalakurssilla ja eilen muskarin matineassa ja kaupassa. Tänään olemme vain tämän aamupäivän. Katselen syksyn ja talven jäämiä ikkunassa, aurinko on niille armoton. Pölyä tuolien alla, loputtomasti paperi- ja vaatekasoja ympäriinsä.

Keitän teen.

Luomattomia lumia ja outoja pönttöongelmia

2009-03-10T08:17:00.000-07:00

Uskomatonta, että kolme viikkoa sitten uskoin nähneeni keltasirkkupariskunnan. Mitenhän niillä nyt menee? Viikonloppuna oli niin aurinkoista ja keväistä, hain multaa ja aivan liian monta siemenpussia (ylin kuva lauantailta) ja eilen ja tänään on pimeämpää ja pyryttää, muodostuu kinoksia, kaduilla on vaikea kävellä. Vaikka mitäpä siitä. Oikea talvi ja runsaat lumipeitteet ovat tarpeelliset koko pikku planeetalle, joten tyytyväisyyttähän moisen keskellä tulee tuntea.

Sairaslomapäiväni lipuvat ohi huomattavalla vauhdilla, mitään en juurikaan tee, paitsi luon lunta, joka kerran kun astun ovestamme ulos, nautin esikoisen seurasta koulun jälkeen, kudon rivin silloin, toisen tällöin, torkun pieniä päiväunia, seuraan ullakkoremonttimme edistymistä (kiihkeärytminen ei ole oikea sana) ja junailen erilaisia pönttöasioita. Huoneistossamme on kaksi vessaa, ja jostain tuntemattomasta syystä molemmissa on ongelmia, joskaan ei ollenkaan samanlaisia. Toinen pönttö on irti lattiasta (selvisi viime viikolla, vaikka vaiva on ollut olemassa ainakin vuoden), toinen tukossa. Jippii. Kaupassa käyn jalan, ja yleensä unohdan puolet asioista joita piti hankkia. Silti; viihdyn näin vapaalla aivan liian hyvin. Perjantaiksi pitäisi löytyä muutama aivosolu, jotta voi vastata työpöydällä odottaviin asioihin.

Kolmekymmentäkahdeksan

2009-03-04T10:55:00.001-08:00

Mistä ne on tehty? Aamuherätyksistä ja lasten omatekemistä korteista, uusista liukuestesukista, marjamehusta, aamukävelystä, puhelinonnitteluista, tekstarionnitteluista, ihmeellisten mittarikoneiden ihmettelystä, iltapäivänokosista, onnittelukorteista, yllätyspaketeista; Ihminen on...-kortista, herkkusuklaatista, taikasormikkaista (Kiitos N!), mutakakusta ja kermavaahdosta. Kuohuviini täytynee jättää väliin, kun on noita lääkityksiä.

Nielurisanlämmitin

2009-03-03T11:20:00.000-08:00

Valmistuu...nyt. Siitä piti tulla ensi virkattu villapaita pienemmälle pojallemme, sitten kaulaliina. Äitini käsityksen mukaan kyseessä oli pannulappu tai sipulipussi, ja poikani ilmoitti jossain kohti tylysti, että hirveen karhee, joten arvelin, että teen siitä sitten itselleni jotain. Ja oiva nielurisanlämmitinhän siitä tulikin, paitsi että enää ei ole nielurisoja. Mutta kivasti se lämmittää kaulan aluetta. Minulla on aina kaulassa ja niskassa kylmä, ja pukeutuisin kesälläkin mielelläni poolopuseroihin, mutta helposti ne käyvät sitten muuten ahdistaviksi tai kuumiksi.

Olen silti ihan ylpeä ja iloinen. En kauheasti vie käsitöitä loppuun saakka. Tämä on vedenjakaja. Nappi ja kaikki!

Terveisiä Pöökenhaminasta

2009-02-28T07:41:00.000-08:00

Mukava lauantai. Äitini oli yötä. Ensi kertaa, kun piti olla operaation jälkeen joku aikuinen ihminen yön yli vahtimassa ja mies sattui olemaan työmatkalla. Tänään äiti ja isä ovat viihdyttäneet poikia, tuoneet syömistä ja toipilaalle valtavan kimpun tulppaaneja ja naistenlehden. Kieltämättä kivaa olla hemmoteltu ja lapsen osassa hetken. Pojat ovat hurmaavia, rakentelevat legoja, pienempi esittää kryptisiä kysymyksiään: "Arvaa mis hirviö asuu? a) Tavallises Pöökenhaminas vai b) aurinkoises Pöökenhaminas vai CEE) talvises Pöökenhaminas?" Valitsen aurinkoisen, esikoinen talvisen, koska se kuulostaa hänestä niin hyvältä. Ja kun mummo ja pappa ovat jo lähteneet, me kolme syödään jäätelöä, Pöökenhaminas. Lauletaan lauluja tekoenglannilla ja joku meistä kääriytyy joogamattoon. On kuulemma niin viihtyisää.

Vanukas viikonloppu

2009-02-26T12:30:00.000-08:00

Tästä se alkaa; smoothieta, jugurtteja eri sortteja (ilman suurempia sattumia), vanukkaita, mehukiisseleitä, "probioottista kauravalmistetta" (kuka piti suomen kieltä kauniina?) ja jäätelöä.

Ei, en aio ryhtyä kiinteän ruoan syömälakkoon vastustaakseni aikeita nostaa eläkeikärajaa 70 vuoteen.

Kyllä, huomenna tähän aikaan minun pitäisi olla nielurisaton.

Hassua, että sitä kuitenkin jännittää. Sitä, että nukutetaan. Ihankuin sitä tahdonvoimallaan muka pitäisi sydäntä ja aivoja liikkeessä.

Not so revolutionary, but still very very good

2009-02-19T10:40:00.000-08:00

(Tämä teksti saattaa sisältää juonipaljastuksia, mutta on toisaalta kirjoitettu aivan kuin lukijakin olisi jo nähnyt elokuvan; se sisältää lähinnä niitä ajatuksia ja tuntemuksia, jotka Heräsivät Revolutionary Road -elokuvasta, ei niinkään elokuvan juonen tai käsittelytavan esittelyä.)

Sulattelen tässä myöhäistä päivällistä, antibioottipahasta ja juuri näkemääni Revolutionary Roadia. Olin lukenut elokuvasta ja tiesin mitä odottaa ja hieman pelkäsin, että joutuisin bloggauksenikin otsikoimaan jotenkin tyyliin "ansassa". Olen aivan kohderyhmää; yhdessä saman ihmisen kanssa jo yli 16 vuotta, kaksi suloista lasta, keskiluokkaiseksi luokiteltava lähiöelämä ja kellokortti. Pystyin siis hyvin samaistumaan sekä Aprilin että Frankin ahdistukseen. (Winslet ja DiCaprio olivat muuten erinomaisia.) Luulen, että aika moni tämän elämäntilaneen jakava ihminen noita kysymyksiä (Tässäkö kaikki? Miksi elämä on näin kaavamaista jne.) pyörittelee ja pitääkin pyöritellä! Herran tähden, ei kai mikään muutu, jos ei joskus kyseenalaista omia valintojaan.

April minua kyllä säälitti; parikymmentä vuotta myöhemmin hänellä olisi ollut paljon enemmän vaihtoehtoja. Mutta mitenkäs se Michael Cunningham laittoikaan Virginia Woolfin lausumaan Tunneissa: "jonkun on kuoltava, jotta muut tuntisivat olevansa elossa." *

Elokuvan totuudenpuhuja, mielisairaalapotilas John Givings nappaa Frankin lauseesta sanat toivoton tyhjyys, ja pitää sanaparia riisuttuna, puhtaana totuutena elämästä yleensäkin. Itse ajattelen, että joo, kyllä sekin on varmasti yksi puoli tätä kaikkea. Minulla ei kuitenkaan ole nyt sellainen tunne, että se olisi tähdellisin ulottuvuus kuitenkaan - elävälle ihmiselle. Niin - tai mistä sitä tietää? Mistä sitä ikinä edes tietää onko rehellinen itselleen? Ja vaikka tiedostan, että vapaus on aika kinkkinen käsite, olen tunnistavinani kuitenkin omassa elämässäni paljon vapautta. Tavara kyllä orjuuttaa keskiluokkaa.

Päätänpä täältä tähän. Nimittäin iltateeheen ja jättimarenkiin.

*Jotkut muut on tosi tiukkiksia näissä sitaattiasioissa, mutta totuus on että mä muistan tuon kaltaisen lauseen, ihan sanatarkkaversio ei tuo ole.

Venuskuukausi

2009-02-17T09:41:00.000-08:00

Aika on naurava nuorukainen, joka hiihtää jäisellä jäällä. Nopea, nopea.
Rikkipalanut silityslaudan peite,
iltahetki yksikseen, kun miehet ovat valloittamassa maailmaa.
Liian kylmä tuuli merenrantakaupungissa.

Uskoisin, että pimeä kausi on selätetty. Vaikka paljon on ajatuksia, jotka haluaisi yksinkertaisesti hajottaa atomeiksi , on myös suunnitelmia ja toivomuksia, haaveita.

Venus loistaa joka ilta uskollisesti kun kurkkaan keittiön ikkunasta. Ihan kuin se haluaisi kertoa jotain? Tiedostan sen vakaan jökötyksen vastapäisten talojen välissä, teinpä sitten mitä hyvänsä, ja sitten välistä käyn tarkistamassa, vieläkö tähti on paikallaan. On, on se. No, jos nyt ihan tarkkoja ollaan, niin kyllähän se liikkuu. Mutta keittiön ikkunasta sen näkee koko matkalta aika kivasti. Ja sitten ihmettelen, mihin se aika minulta hukkuu ja valuu, enkä ehdi mitään. No, justiinsa tällaisiin tähdellisyyksiin se menee.

Nina Simonea haluan kaikille suositella. Näillä parilla tulkinnalla on valettu täällä päässä uskoa
http://www.youtube.com/watch?v=LSSIlx9hiu8&feature=related

http://www.youtube.com/watch?v=GUcXI2BIUOQ
Ensimmäinen on sellainen, että mitäpä sitä selittelemään - mitäpä muuta kukaan haluaisi rakkailleen - tai maailmalle - laulaa.
Toinen on myös hieno tulkinta - ja Ninalla on tässä livetaltioinnissa niin hieno staili että. Se on kummallista; Simone laulaa niin luontevan ja yksinkertaisen oloisesti, mutta kuitenkin tuloksena on jotain ihan jäljittelemätöntä.

**********************

Tulen pitämään muutamien seuraavien viikojen ajan aika verkkaista kirjoitustahtia, perhe-, terveys-työ- ja remonttisyihin vedoten. Vaikka mistäpä sitä tietää....olen itsekseni muutaman päivän, ennenkuin matkustan maalle. Tätä ei ole tapahtunut aikoihin. Eihän sitä tiedä mihin se johtaa.

Jalan

2009-01-22T11:53:00.000-08:00

Kops, kops, siih, sviih. Mukulakiveä ja sohjolunta. Sinistä. Helsingin keskustassa käyminen on nykyisin melkein ulkomaanmatkaan verrattava kokemus. Mies aina aika ajoin ajattelee ääneen: ""Muutettaisko me vielä vanhoilla päivillä takasin keskustaan? Tai meren rantaan?" Ja kieltämättä sitä tuntee hieman hetkellistä houkutusta siellä asioidessaan. (Taloudellisista realiteeteista ei kannata tässä kohti puhua tai ekologisista)

Mutta outoa kyllä, houkuttelevaa on täällä lähiöpellollakin nyt. Lumi pehmentää kaiken, valot, mustan ja lian, vaimentaa äänet. Pulkkamäkeä lasten kanssa, iltakävelyllä ja leivänhakumatkalla lähihuoltoasemalla. Pieni nukkumalähiömme on kuin unta.

Ja kyllä, eräät koivet ovat palanneet. Jippii!

Talvi, Talvi, Talvi! Syleilen Sinua!

Tammikuun kuutamoaamut

2009-01-20T11:27:00.000-08:00

jäivät viime viikolle. Mutta onneksi olivat. Sinisissä, vaaleissa aamuissa oli jotain kohottavaa. Kuin viileä, mutta lempeä syleily. Päivät sujuvat muuten kuten ennenkin; ujuttaudun paksuihin mustiin sukkahousuihin, pujotan karneolikorut korvanlehtiin, aamupusuja, aamuärjyntää, aamusovintoja, autonskrapausta. Töissä tartun asioihin, niitä riittää, pieniä pisaroita kuten askarteluhelmiä siinä puisessa rasia, yhden kun ottaa ja siirtää taakseen, toinen valahtaa jo entisen paikalle odottamaan käsittelyä. Viimeistään puoliviideksi päiväkotiin. Ruanlaittoa, ruokailu, läksyt, kuulumiset.

Tänään ehdittiin vielä hetkeksi luistelemaan, jonka jälkeen pidettiin vielä (eines-)lettukestit Obaman kunniaksi. Olen toiveikas, ihmisten toivo tarttuu. Mehua kaatui, mutta hermoja ei menetetty. Sängyssä vielä kaksi lukua uusinta Konstaa; kaksi lukua, koska yksi luku ei mitenkään riitä, koska pojat janoavat näitä tarinoita, samaistumispintaa on selvästi, joka luvussa. Teksti on helppoa, mutkatonta, arkisia tapahtumia täynnänsä, mutta pitää kahta villiä poikaa otteessaan aina luettaessa ja kirvoittaa paljon kommentteja ja eläytymistä. Kiitokset siis, Tuula Kallioniemelle ja hänen kynälleen. Kallioniemeäkö kiittäminen - tai ehkä lettujä ja luistelua - sillä tämä äiti sai kuulla sen, mistä kaikki maailman äidit aina silloin tällöin saavat ilahtua: "Äiti, sä oot maailman kaikkein kivoin äiti!" Kyllä sitä sitten onkin niin tyytyväistä - kissako muka ei kiitoksella eläisi!

Miestä on vähän ikävä.

Mutta huomenna hän tulee.

Berliiniin!

2009-01-13T04:41:00.000-08:00

Lokakuun lopussa. Liput ostettiin eilen. Viime kerrasta (kuvat) onkin aikaa jo pari vuotta. Olisivatkohan nämä hyöriäiset valmiita Pergamon-museoon nyt? Ehkä Kollwitz-Platzin ja lähitienoon leikkipuistot vievät voiton yhä.

Ne ovat kyllä aikuisistakin aika ihania.

Hapuilua

2009-01-12T12:52:00.000-08:00

Pieni on kipeä. Päivällä pötkötellään vierettäin sängyllä. Hän katsoo ohitseni ja sanoo:
"Minkälaistahan mahtaa olla aikuinen?" Ehdin epäröinniltäni sanoa "Well..." ja hän jo katsoo äkäisesti minua ja kivahtaa:"Mä kysyin multa!"
"No, millaista sitten luulet sen olevan?"
Hän on jo lauhtunut.
"Se on varmaan kivaa."

Tänään on tuntunut kärpäseltä, joka on joutunut kahden ikkunalasin väliin. *

"Niin, on se ihan kivaakin."

(*Nyt tosin jo helpottaa.)

Täydellinen talvipäivä

2009-01-10T12:09:00.000-08:00

Jäätä, aurinkoa ja uudet luistimet. Hetkiä, jolloin ei kaipaa mitään ja nostaa kasvonsa aurinkoon.

Luistelevan kylän äänet, huudahduksia, puhetta, ohjeita, kannustusta, itkua, naurua, terän raapivat viillot jäähään.

Olemassa.

Pojista Miehiksi

2009-01-04T12:55:00.000-08:00

Tulipa oivaan aikaan Mia Halmeen dokumentti Iso Poika, joka kuvasi hänen esikoisensa Eelin ensimmäisen kouluvuoden tuntoja.

Meilläkin alkaa koulu taas pikkuhiljaa siintää mielessä. Joululomaa on perheessämme vietetty kaikenkaikkiaan aika auvoisissa ja hitaissa tunnelmissa, pojat, veljekset ovat löytäneet toisensa ihan uudella tasolla, leikkivät keskenään, nauravat ja kutkattavat juttuja, joita me aikuiset emme oikeastaan ymmärrä alkuunkaan. Tokaluokkalaisemme on tuntunut todella vapautuneelta ja tasapainoiselta ja näin aikuisen näkökulmasta katsottuna oman ikäiseltään. Poissa on uho ja rock-kukkoilu, loputon kännykän näpläys ja uusien musatiedostojen, kännykkä- ja tietokonepelien mankuminen. En ole ihan varma, pitäisikö olla iloinen vai huolissaan, että tokaluokkalainen on halunnut viettää koko loman perheen parissa ja kolme vuotta pienemmän veljensä kanssa leikkien. Huolissani en nyt tänään, kivan päivän jälkeen, oikein osaa olla.

Niin, tuo dokumentti Eelistä ei mullistanut sinänsä näkemyksiäni ekaluokkalaisista tai tokaluokkalaisistakaan pojista, mutta oli huojentava vertaistuki näyttäessään avoimesti pienen miehen iloja ja suruja. Melkeinpä kaikki tilanteet olivat oman esikoisen kautta tuttuja. Esimerkiksi se maailmantuska, jota pieni Eeli poti tehdessään kotiläksyjä, naapurin lasten pomppiessa trampoliinilla oli paitsi tietysti absurdia myös - lohduttavaa. Sillä juuri noiden sanojen (mm."Mä haluun kuolla!") aiheuttaman ahdistuksen ja hämmennyksen kanssa sitä on itsekin tullut mietittyä, että mitä ihmettä sitä on tehnyt niin väärin, kun lapsi sanoo noin. Kai se sitten on normaalia, vaikka vanhemman korvassa hälytyskellot kilkattaisivatkin kuin Pietarinkirkon kellot pääsiäisenä.

Hauskinta, ja omassa lajissaan opettavaista antia filmissä oli ehdottomasti hetki, jossa Eeli-pojan ekaluokkalaiset kaverit nokittivat toisiaan huvipuistokredibiliteetillään. Eli siis sillä, mihin laitteisiin pääsisivät/uskaltaisivat huvipuistossa mennä. Kaverit - siis ymmärtääkseni he olivat myös ekaluokkalaisia - kertoivat myös polttaneensa tupakkaa, ja jotain puhetta alastomista naisista oli myös. Taisin hohottaa kuin joulupukki. Nooh, nytpä taas osaa itsekin suhtautua kaikkiin kuulemiinsa todistuksiin stoalaisella tyyneydellä.

Meksikolaisessa junassa

2009-01-01T11:49:00.000-08:00

on hillitön tunnelma. Se pysähtyi keittön ja olohuoneen välille, juuri siihen peilin eteen, sen kyydissä oli kaksi hillitöntä matkalaista, toisella oli rikkipureksittu vietnamilainen riisinkerääjän aurinkohattu, valkoinen paita ja kimalteleva malajalamilaisin iskulausein koristettu huivi - haettu vaikutelma oli tosiaan kuulemma meksikolainen junakuski -toinen oli pukeutunut äidin ylioppilaslakkiin, jarruna oli sählymaila väärinpäin ja penkin olivat punaiset, mustat ja jotain siltä väliltä. Sen ylioppilaslakin kantajan mielestä hän olisi asusteiden puolesta sopivampi ohjaamaan tuota korskeata huiveja ja tyynyjä pursuavaa teräsorhea. Jotenkin sopu löytyi ja matka jatkui kohti Pueblaa, Oaxacaa tai Pieksämäkeä.

Se kuva jäi ottamatta, pahus.

Mutta sen junan kyytiin kernaasti tammikuun ensimmäisenä nousen ja matkaan uusiin seikkailuihin. Hyvää Uutta Vuotta kaikille!

Roberton kakku

2008-12-29T12:41:00.000-08:00

Joululoma on ollut rauhaisa sisäänhengitys. Kuumia juomia, luistelua, pitkäksi venyneitä iltoja lapsien ja kirjojen ja elokuvien (Ranskalainen illallinen(!), Narnia) seurassa.

Ja okei. Tunnustan. Meillä on nyt Wii. Senkin kanssa on kyllä kupsattu ja pelehditty.

Eräs antibioottikuurikin nautittiin perheessämme ja huomenna on pieni toimenpide edessä eräällä pienellä miehellä, mutta siten karistamme toivottavasti nämä sairastelut vanhan vuoden puolelle.

Hyviä kirjoja on ilmestynyt käsiini. Joulupukki toi yllättäen (ei lahjoja, olin tietääkseni sanonut) Katri Lipsonin Kosmonautin, omaäänistä tekstiä, pidän kirjasta sivu sivulta enemmän sen runollisten mutta mehevien tyyppien ja onnistuneiden metaforien vuoksi. Muuten vain yöpöydälle on eksynyt Marketta Hornin Neljän dollarin päivä. Ekomatka Aasiaan ja Australiaan. Marketta on kuulkaa ihan villi! Olen kirjassa vasta ihan alussa, kun Marketta H. päättäväisesti etenee yksinäisenä länsimaalaisena naisena Turkin ja Iranin kautta Pakistaniin neljän dollarin päiväbudjetillaan. Tuota neljän taalan budjetin pitävyyttä en ole kovin ankarasti seurannut, ainakin alkumatkasta matkoihin kuulostaa menneen enemmänkin. Mutta silti, se neljä dollaria ei nyt ole mielestäni kovin olennainen asia kuitenkaan, olennaisempaa on 55-vuotiaan naisen avoimuus, ennakkoluulottomuus ja elämänhalu, joista monella meistä olisi paljon opittavaa.

Sitten viimeiseksi kirja tai tarkemmin ottaen sarjakuvaversio Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa -romaanista, jonka lukaisin aamupäivällä. Tärkeä teksti, mutta voi herrantähden miten ahdistava. Koko päivän, kun olen katsonut lapsiani, rinta-alassa on tuntunut raskautta, huonoa omaatuntoa, jähmettävää kauhua. Ja siis toki tiedän, että fiktio on fiktiota, mutta tiedän myös, että Isomäki on sangen terävä-älyinen tiedetoimittaja ja hänen fiktionsakin on rakennettu tieteellisestikin relevanteille näkemyksille. (Joista lisää ei-kaunokirjallisessa muodossa täältä.)

Äh. Miksi en ymmärrä mitään insinööritieteistä?

Asunnossamme leijuu "Roberton kakun" tuoksu. Ohje on Anna Bergenströmin Pienestä kakkukirjasta. Tein sen viemisiksi ystävillemme uudenvuodenaatoksi. Kakussa on kaikkea hyvää, aprikoosia, mantelimassaa, rommia - ja sen pitää jähmettyä kaksi päivää ja kaksi yötä, jotta sen koostumus on oikea. Normaalisti ihastelisin tällaista tuotosta ja nautiskelisin siitä, että se tekeytyy ajan kanssa - syystä, että elämäni ei ole kyllä viime vuosina ollut mitään slow-elämäntavan riemuvoittoa. Vaan nyt olen apea. Haluaisin osata rakentaa sen tuulimyllyn, joka pumppaa pakkasella meriveden lumeksi, ja mannerjään jälleen jykeväksi. Mutta ei taida ihan onnistua. Kakkuohjeen mittojakin tavaan kuin ekaluokkainen.

Joulun sanoma

2008-12-21T12:27:00.000-08:00

Loppuviikko sairastelua ja joulujuhlia, piparinleivontaa. Tänään pääsimme kuitenkin lähtemään erääseen pikkukaupunkiin, Mummon sekä tätien A:n ja P:n luo. Kahveja, glögejä, torttuja ja herkkuja mielin määrin. Mummolta neljä albumillista kuvia mukaan, minulle ne ovat aarteita.

Mummo oli viimeinen etappi ennen kotiinlähtöä ja pojat luikauttivat molemmat lähtiäisiksi laulun; hra Pikkarainen Piparkakkumarssin, esikoinen Joulupuu on rakennettu. Kun isoveli on päässyt kohtaan "kallis Vapahtajamme" löytää pikkuveli sisäisen teologinsa ja kysyy: "Mitä tarkoittaa vapahtaja?" Johon minä, äiti, että "Noooh..ehm...no sellaista vapauttajaa..." Johon hra Pikkarainen kulmat kurtussa että "Vapauttaa? Se vapauttaa niinku mistä?" "Synneistä," vastaa isä tyynesti, eikä tämä äiti-ihminen ehdi edes katsoa toruvasti isäihmistä moisten sanojen käytöstä, kun futista harrastavan hra Pikkaraisen otsauurteet syvenevät ja kasvoille leviää epäuskoinen ilme hänen lausuessaan painavasti, ikäänkuin hänen sieraimiinsa olisi juuri luikerellut outo haju:
"Syn-deis-tä?"

Aivot, nuo pikku veijarit

2008-12-16T12:42:00.000-08:00

Sanotaan, että ihminen on - noin hypoteettisesti - tehnyt vaikka kolmen viikon kujanjuoksun töidensä kanssa, ja sitten sille tulee jokin luonnollinen stoppi, kuten esimerkiksi että esimerkiksi koko senhetkinen työprosessi tulee jonkinlaiseen päätepisteeseensä. Ja sitä on niin ONNELLINEN ja VAPAUTUNUT olo, kun tulee seuraavaan päivänä töihin. Tuntuu, ettei mitään töitä enää oikeastaan olekaan, ehkä pikkuisia kysymysmerkkejä, helppoja asioita korkeintaan, joihin löytyy vastauksia tuosta vain. Sitten euforiapilvellään jalkojaan heilutteleva tietotyöläinen lähtee lounaalle, ja seurustelee kollegoidensa kanssa ja palaa työpaikalleen. Ovella sitten hamuaa avaimiaan, ensin hitaasti (adagio), sitten kiihtyen (accelerando), päätyen sitten ihmeelliseen laukkunurinpäin- housut-taskut-kaula-puseronsisus-performanssiin (courante*), johon huolestunut kollega ymmärtää kompata kysymällä mikä tietotyöläisellä on hukassa. Tähän tietotyöläinen vastaa pää säkkimäisessä laukussaan, että "Noi...noi...hampaat."

Että silleen ne on kätevät ne aivot, että aina sieltä joku sana tulee.

*courante=[kura't] ransk. eräs vanha vilkastempoinen tanssi

Ihan epätahtinen

2008-12-14T02:16:00.001-08:00

Tokkurainen ja takkuinen aamu, joka jatkuu yhä edelleen. Liian myöhään nukkumaan. Kiukkua. Muiden halut, rytmit ja kiukut tuntuvat sietämättömiltä. Pitäisi olla lenkillä, sitten olisin pirteämpi, mutta yhä epätahtisempi yrittäisin loppupäivän vain kiritellä itseäni kiinni johonkin. Ja joinain aamuina vain tuntuu, että kroppa ei kestä, pelkään että jään sille tielleni. Koti on kaaosta, siis näin taloudenhoidollisesta näkökulmasta, ja tuntuu, etten saa yhteyttä yhteenkään perheenjäseneen. Ilmeisesti esikoisella on samanlainen olo, kitkerä ja räyhäävä sitruunapoikani.

Nyt ovat ulkona. Laitan kaikki ikkunat auki ja ryhdyn valmistamaan kanaa. Arvaan, ettei kana tätä epätasapainoa pysty korjaamaan kuitenkaan. Tuntuu vastenmieliseltä se kanakin.

Liian hidas, ja muutenkin väärä. Minä, ei se kana.

Aika paljon iloa lauantaista

2008-12-13T12:25:00.000-08:00

Ensinnäkin; hyvinnukuttu yö. Takana skipattu työpaikan pikkujoulu - tai puolinaisesti. Osallistuin katsomalla teatteriesityksen, kun lippu kerran oli lunastettu, mutta jotenkin, huonosta omastatunnosta huolimatta, sain kiemurreltua itseni autolle, ja autolla ihanasti kotiin.

Ja jos joku ihmettelee, niin, kyllä työpaikan pikkujoulujen väliinjättämisestäkin tosiaan voi huonoa omaatuntoa kantaa. Mutta joskus ihminen on enemmän väsynyt raato kuin letkeää juhlaseuraa, ja joskus ihminen on ollut ihan liikaa töissä ja liian vähän kotona, ja sitten on vaan osattava valita.

Nukuin kuin kivi.

Aamulla katsoin poikien kanssa Joulu Valhallassa -sarjaa, joka kiinnostaa molempia kovasti. Ja tiedän, ettei se kyllä ole Hra Pikkaraisen ohjelma. Mutta ihan kaikkea en/emme raatsi tokaluokkalaiselta kieltää pikkuveljen varjolla ja nyt sitä on sitten katsottu heleneineen ja lokeineen kaikkineen. Pojat ovat kyllä aiemmin kiinnostuneina tavailleet Kunnaksen Viikingit tulevat -opusta, mutta tv-sarja on kyllä vienyt innostuksen ihan uuteen potenssiin. Anopin jäämistöistä tulleet mytologiaa ja myyttejä käsittelevät kirjaset ovat nousseet arvoon arvaamattomaan. Onneksi ne ovat kuitenkin englanniksi, että esikoiselta voi vielä hetken jotakin suodattaa.

Hra Pikkaraiselta lähti tänään hammas. Ihan huomaamatta. Hän ilmeisesti söi sen karkkipäivän karkkiensa ohessa. Halusi ihan juoksennella ympäri olohuonetta pelkästä ilosta. Istuutui sitten sohvalle reteän maailmanmiesmäisesti kuin Jörn Donner; ei malttaisi odottaa maanantaita, kavereille täytyy päästä kertomaan! Iso poika hänkin siis jo. Hampaat tipahtelevat. Kirjaimet kiinnostavat. Pikkarainen se oli, joka tavasi Haribo-pussin kyljestä taannoin: "A-R-P-O. Kokis." Samaistaa itsensä kovasti Tuula Kallioniemen Konsta-kirjojen päähenkilöön, joka on ekaluokkalainen. On vähän samanlaisia ongelmiakin, nimittäin pussailevat tytöt. Tokaluokkalainenkin kuuntelee Konstan elämää mielellään. Tosin, jos häneltä kysytään, niin häntä oikeastaan todella kiinnostaa vaan Eminem. Ja hän haluaa kolme (!) räppilippistä joululahjaksi.

Iloa tuotti tänään myös retki Käpylän tekojäälle, jossa pojat sinnikkäästi pari numeroa liian pienillä luistimillaan hapuilivat itsensä pystyasentoon.Tuntui hyvin etäisesti talvelta ja etäisesti myös tieteisromaanilta. Pasilan mustanpuhuvat talot pienine valoineen sekä Kätilöopiston ja Mäkelänkadun väliin jäävä synkömetsä eivät kyllä hyvällä tahdollakaan sanottuna ole mistään idyllisestä postikortista.

Illalla pidettiin kuin pidettiinkin vielä joulukorttisulkeiset. Huomenna jatketaan.

Iltasaduksi luen itselleni vähän Hesaria. En ole pariin viikkoon taas ehtinyt koskeakaan.

Oma aika

2008-12-09T13:00:00.000-08:00

Bloggailu tuntuu mahdottomalta. Kello on aina vähintään kymmenen tai yhdentoista hujakoilla illalla ennen kuin on minkäänmaailman mahdollisuutta istua alas, avata kone ja koota ajatuksensa - ja kun on koko päivän yrittänyt koota ajatuksensa, ne nyt nakkelevat niskojaan, kääriytyvät kerälle kuin peuranpoikaset niityllä, katsovat muuanne, laskevat päänsä.

Kaapissakaan ei ole kuin alunperin aurinko-, nyt kaappikuivattuja aprikooseja. Syön niitä. Tuijotan seinää. Eihän tämäkään hassumpaa tietysti ole.

Eikä kukaan ei ole tänään kipeä. Ja ensimmäinen joulukortti saapui. Mies on vielä lahden takana, mutta palaa huomenna kotiin.

Voi kyllä olla, etten jaksa tänä vuonna askarrella kortteja lasten kanssa. Tai yksinkertaisesti ehdi.

Joulukuun ensimmäinen

2008-12-01T02:31:00.000-08:00

on harmaa epäpäivä täynnä kaikkea sitä, mitä olen oikeastaan kaivannut, lukuunottamatta lievää kuumetta ja rakkuloita kasvoissa.

Lueskelen sieltä täältä ystävien muistoja Ravelista. Kudon. Odotan lasta koulusta kotiin. Soitan Ravelin Pavanen kuolleelle prinsessalle, pidän sen pehmeydestä, varovaisuudesta, notkeudesta.

En kuuntele Capitol Raren koottuja, koska esikoinen on huudattanut sitä puolitoista viikkoa putkeen saatuaan sen lahjaksi.

Syön mitä haluan. Kananmunia, perunaa ja silliä. Mietin teelaatuja. Miksi Twiningsin vihreää jasmiiniteetä saa nykyisin vain siinä lajikekimarapaketissa?

Surffaan blogeissa.

Kuuntelen pesukoneen jylinää. Kaikkien lakanat ja pyyhkeet menevät pesuun näiden virusten takia. Eikä siitä edes kai ole sanottavammin hyötyä, kun pojat mönkivät viereen joka yö kuitenkin.

Kuin joku osa aivoista olisi koteloitunut työstämään omaa paranemisprosessiaan. Tai ehkä se on talviunta, onhan näitä tuntemuksia ollut ennen tautiakin.

Kuuntelen Coldplayta. Pidän jousisektioista popissa. Se saa minut iloiseksi. Tekee mieli juosta pellolle tanssimaan.

Prajnaparadha elikäs epätasapaino

2008-11-30T12:09:00.000-08:00

"Ellet ole pyhimys, joudut ajoittain pois tasapainosta ja sairastut." neuvoo Ayurvedaa naisille -oppaani.

Ja tadaa: enteropilkut ja reipas kuume todella kamppaavat minut suorasta juoksusta. Minne nämä kaksi edeltänyttä viikkoa katosivat?

Oli muffinssien leivontaa ja synttärit metsässä, kummipojan synttärit kuorrutettuna lumimyrskyllä ja töissä ällistyttävää sähköpostivirtaa (no ei, se on oikeasti koski - mutta kun en ole lohi!), mummo (no, onneksi oli se mummo!) ja pojat, ja silmätulehduksia joka toisella perheenjäsenellä. Silti, olin jotenkin varautunut siihen kaikkeen, mielestäni....

Huomisen lepään vielä, ehkä jaksan laittaa tännekin sanasen.

Pirput Parput

2008-11-20T11:40:00.000-08:00

Tässä taannoin asioin Marimekon myymälässä. Näin nämä Pirput Parput - rasiat kassan vieressä ja lisäsin ne ostoksiini. Viereen pyrähti jostain pieni poika, ehkä eskari-ikäinen tai vähän vanhempi, ja henkäisi "Äiti, hienoja, kato kuin hienoja rasioita! Mä haluun tämmöisen! Äitii, haluun tämmöisen?" hehkutti poika ja otti punaisen rasian käteensä. "Älä ota sitä!" kuului äidin ääni "Laita se pois. Ja sitäpaitsi; se ei ole edes poikien värinen." Pieni mies yritti vielä: "Mut ku..." Laittoi sitten rasian nätisti paikalleen.

Käännähdin katsomaan tämä minidraaman pääosanesittäjiä. Oli Planeetta Burberryltä kotoisin oleva beessi äiti, joka oli pukenut lapsensa kireestä kantapäähän tummansiniseen.

Ja sitten olen miettinyt, että mikä ihme on tehnyt musta näin ahdasmielisen, kun minusta tää tarina on aika surullinen.

Juhlakausi parhaimmillaan

2008-11-19T12:21:00.000-08:00

Viikonloppu meni juhliessa esikoisen syntymäpäivää (joka oikeasti oli eilen). Mummo jäi taloon, ihanaa! Tuli hyvä ja rauhallinen energia taloon, vaikka joka päivälle riittää menoja. Tänään jäin pois vanhempaintoimikunnan kokouksesta ja pelasin kaiken sen ajan Barbapapa-korttipeliä poikien kanssa. Mummo otti torkut. Saunottiin. Eilisten vieraiden (kaksi tätiäni) jäljiltä jäi valkoinen Azalea.

Berliinistä tuli paketteja. Kaikki muistavat. Kuivattuja sinappibretzeneitä, pokémonkortteja, ametistikimpale ja FOSSIILI, Wiltrudin hilloa! (ja pahvilaatikko, josta tulee salaisuuslaatikko). Pojat onnellisia, ihastuksissaan. Kiherrystä ja kukerrusta. Juodaan miehen ja mummon kanssa kolmistaan ensimmäiset jouluglögit, muistellaan edesmenneitä ja originelleja sukulaisia. Niinkuin sitä erästä, joka ripusti vaimonsa synnyttämään orrelle ja tuikkasi pesuvadin alle. Ja lähti nokisena Mannerheimin hautajaisiin.

Alvaa onks nää oikein päin?

2008-11-12T08:15:00.000-08:00

Kysyy Herra Pikkarainen ja näyttää jalkojaan.

Sairastupaa pidetään: luetaan Miinoja ja Manuja, niitä, jotka tämä äiti dyykkasi taloyhtiön roskakatoksesta, katsotaan Krokotiili Genaa ystävineen ja tietysti erityisesti Tsheburashkaa, ihanaa Muksista. Ollaan vähän aikaa Muksiksia, mielellään koko perhe. Syödään itsetehtyä napoletaanaa ja spaghettia, ja sepä maistuu tosiaan ihan tomaatilta.

Harjoitellaan r-kirjainta: Daketti, draketti, rrragetti, Kaddhu, Panda-kaddhu.

Iloisia uutisiakin: ensi yöksi on odotettavissa tähtisadetta.

Toivomuksia voi siis esittää. Tiedän mitä toivon.

Tuulisia öitä, sateisia päiviä

2008-11-11T11:46:00.000-08:00

Asumme alavalla uudisrakennetulla alueella, pellon reunalla. Täällä on tuullut aina, ensimmäisenä asuinvuonnamme niin, että ulko-ovi retkahti tuulen vopimasta sijoiltaan ja ullakon lintuverkkoja suojaavat pahvit kellahtelivat kumoon kuin itsetehdyt paperinuket.

Joskus iltaisin tuuli saa minut levottomaksi (haa, tiedätte varmaan - muutoksen tuuli!), tämäkin myrsky houkuttelee ulos, mutta se ei ole arjen juoksussa ollenkaan mahdollista - ja tänään on pikkuinen kipeä. Tuulta on siis mietiskelty vain sisätiloista käsin. Poikien huoneen ikkunat kyllä oikein ryskävät tuulen iskeytyessä täydellä voimalla niihin. Haaveilen ikkunaluukuista, jotka voisi laittaa ainakin lastenhuoneen ikkunaan. Ehkä se hieman hillitsisi pelloilta hyökyviä voimannäytteitä. Voi olla, ettei kaupungin julkisivulautakunta sulattaisi tirolilaistyyppisiä puuluukkuja.

Perheemme kolmesta miehestä pienin on jälleen kipeä, kuumetta, houretta, yskää ja turvonneita imusolmukkeita. Olen puoliksi hoivaillut, puoliksi tehnyt töitä kotoa käsin. Hmph. Tällaisinä päivinä miettii taas ankarasti, mitä voisi ryhtyä tekemään, että voisi jättäytyä palkkatyöstä pois ja olla kotona lasten kanssa. Ja kuten tavallista, ajatukset kiertävät tuttuja polkujansa pääsemättä minnekään kovin kauas.

Näyttää vähän valoisammalta, eikö?

2008-11-05T01:44:00.000-08:00

Hienoa, ihanaa - onneksi amerikkalaiset ymmärsivät mahdollisuutensa ja uskalsivat astella vanhojen ennakkoluulojensa yli. Pelkäsin, että McCain valitaan, ja tämä toivoa herättävä aikaaukko olisi sulkeutunut taas pitkäksi aikaa...

Romantikkona ajattelen, että ehkä lapsenlapsenlapselapsenlapseni joskus ihmettelevät
että mitä kuka kukaan koskaan näkikään niissä vihaisissa vanhoissa miehissä sotatorvineen.

Suklaata rouvalle!

2008-11-04T11:50:00.000-08:00

Kysyn: voiko Suklaanhimon noitua ulos itsestään jotenkin? Tämä pimenevä ja kylmenevä ilmanala ja - köh - hormonaaliset vaihtelut saavat minut haluamaan suklaata, joka päivä. Viime talvena suklaansyöntini oli aika hillittyä ja sitä edellisenä olematonta - sinnittelin yli puoli vuotta ilman suklaata, kahvia tosin join kyllä ällistyttäviä määriä tuolloin.

Mitä ne naiset tekivät tällaisissa tilanteissa ennen? Ristipistoja? Kirjoittivat pitkiä kirjeitä? Kuokkivat perunamaan? Eräästä Ayrveda -opuksesta luin, että fenkolitee poistaa pms-oireet, joiksi tämän veto suklaaseenkin voitaneen lukea. Sitä löytyy nyt kaapista.

Kippis.

***

(Elän kuin myyrä, ilman valoa, tähän aikaan vuodesta. Kun lähden töihin aamu on ehkä juuri ja juuri valjennut, kun palaan, on jo hämärää, jopa pimeää. Ainakin tästä syystä tässä blogissa näkyvät kuvan ovat enempi vähempi kelmeitä ja kellertäviä, kotimme arkiset valonlähteet ovat aika onnettomat valokuvien valaisuun juuri nyt.)

Huippusuunnitelma

2008-10-28T23:49:00.001-07:00

"Tehdään silleen, että sä, äiti, keppostelet, ja mä kerään karkit."

Pulladonna

2008-10-28T12:45:00.000-07:00

Tänään leivottiin.

Ja kyllä, tällä pullalla oli selkeästi tämän äidin omaatuntoa lepyttelevä tarkoitus, mutta oudosti se tuntui ruokkivan kaikkien perheenjäsenten hyvinvointia.

Eilen oli Saara Kinnunen luennoimassa paikallisella koululla. Olin skeptinen tilaisuuteen mennessäni, mutta tunnollisesti halusin mennä, kun koulu sellaista meille vanhemmille järjesti. Luento osoittautui hyväksi, tai ainakin se käytännöllisine (ja osin elettyine) esimerkkeineen muistutti, etteivät nämä vanhemmuuteen liittyvät huolet ole mitään uutta auringon alla. Yhdessä vietettyä aikaa Kinnunen korosti, ja latoi madonlukuja suomalaisten ja pohjoismaalaisten lasten vanhempiensa kanssa viettämästä päivittäisestä ajasta. Puhuttiin siis minuuteista - tutkimusotos tosin muodostui 10-12-vuotiaista. Muutama ihan konkreettinen prosessinomaisesti kuvattu neuvokin tuli takataskuun. Aikaa ja kohtaamista pitää löytyä, ja vaikka tuossa taannoin valitin, etten osaa, enkä tiedä, niin sain lempeän muistutuksen, että ei auta itku markkinoilla, vanhemman tehtävä on jaksaa. Ihan vähästä ei voi luovuttaa.

Töiden tiimoilla kävin Helsingin keskustassa tänään. Keskusta on nykyisin harvinaista herkkua ja hyvin, hyvin harvoin tulen bussilla pois. Hakaniemessä Pepsikello sai aikaan muutaman sekunnin aikahypyn. Olin sitten 15, 17, 19 tai 21, Hakaniemen tori näytti aina samalta, sateiselta, autiolta ja pepsikello mittasi armottomasti aikaa. Joku vanha suru käväisi mielessä. Mutta se oli vanha. Olin iloinen, että olen 37 ja matkalla kotiin.

Kesken

2008-10-21T12:20:00.000-07:00

Sofi Oksanen: Stalinin lehmät, kesken.

Haruki Murakami: After Dark, kesken.

Jaakko Heinimäki: Pyhät, kesken.

Jakob Burkhardt: Italian renessanssin sivistys, kesken vuodesta xxxx.

Stefan Zweig: Ihmiskunnan tähtihetkiä, kesken.

Tito Colliander: Lähellä, keskenpä kesken.

Bonaventura: Fransiskuksen lyhyt legenda, kehtaanko sanoakaan.

Tänään töiden tiimoilla etsin käsiini Jyrki Siukosen "Muissa maailmoissa. Maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistoria" -opuksen. Luin sitä sen verran kuin työt edellyttivät (sisäistä hymyä, tämä työpaikka ei voi olla kovin paha, jos joutuu perehtymään esimerkiksi nyt käsillä olevaan opukseen) hyvältä vaikutti, kotiin siis, yöpöydälle odottamaan, että joskus intoudun lukemaan sen loppuun.

Tämä on suorastaan päätöntä. Kaukana ovat ajat, jolloin kirjaa ei voinut palauttaa lukematta loppuun, joskus ennen vanhaan se tuntui suorastaan moraalittomalta. Ja nyt tämä moraaliton ihminen Kirjamessujen ohjelmakataloogin nähdessään ympyröi kolme sivua luentoja ja niihin liittyviä kirjoja ja päättää, että pitää perjantain 24.10. vapaata töistä ja menee kuuntelemaan ne kaikki ympyröidyt ja esittää julkisen vetoomuksen Tapani Kärkkäiselle, että hän vielä jatkaisi Olga Tokarczukin teosten kääntämistä, ja sassiin sittenkin.

Miehen kanssa pidetään sadetta kahdestaan

2008-10-16T10:47:00.000-07:00

...jokainen sykähdys tuntui kietovan piiriinsä molemmat puolisot ja suovan kummallekin samaa lohtua kuin kaksi erilaista säveltä, toinen korkea ja toinen matala, näyttää yhdessä soitettuna tarjoavan toisilleen. (Virginia Woolf; Majakka)

Maailman kivoin

2008-10-12T11:54:00.001-07:00

odottaa tekijäänsä yllä.

Poikien äitinä on joskus outoa. Joskus surettaa, ahdistaa, raivostuttaa se jokin perimmäinen gap , joka sukupuolten välillä vallitsee. Haluanko kuulla viikon eri kännyköiden ominaisuuksista? Haluanko kuulla eri taistelupelien ominaisuuksista? Haluanko puhua jalkapallosta? Haluanko koko ajan huutaa, että saan perille yksinkertaisetkin toimintaohjeet, haluanko säilyttää järkeni, kun porraskaiteet irtoavat päivittäisen telinevoimistelun jäljiltä, kun kirosanat ja räppilippikset ja pierut ovat älyllisen huumorin huipentumia?

Huokaus.

Saan huonon omantunnon tästäkin, kun kirjoitan tämän näinkin julkisesti ulos. He ovat terveitä ja vilkkaita, toinen on elämäniloinen, toinen...öö...älykäs, mutta kriittinen. Pienemmän kanssa eletään vielä satumaailmaa ja hän elää vielä jokseenkin suloisessa kosmoksessa (joka on siis ihan hänen omansa). Vanhempi on karannut miesten maailmaan, en tiedä miten se tapahtui, yritin kyllä tarjota...jotain muuta? En tiedä itsekkään mitä... mitä minä nyt olisin voinut tarjota? Vanhemmuus tuntuu tämän vanhemman kanssa illuusiolta, hän ei tunnu suostuvan ottavan vastaan sitä, mitä minulla on tarjota. Ja hän on vasta kahdeksan.

Nii-in. Kahdeksan. (No, ihan tarkalleen ottaen, ei edes ihan sitäkään.)

Tunnen epäonnistuneeni äitinä, kun en jaksa olla kiinnostunut poikien jutuista. Tai ei, ei se ole pelkastaan sitä, etten jaksa olla kiinnostunut; poikien maailma on minulle aidosti niin vieras, etten löydä asioita, joiden parissa voisin aidosti kohdata tämän vanhemman lapseni.

Enpä tiedä osaanko tätä asiaa edes kunnolla sanoiksi pukea. Ehkä tämä on vain näitä maailman ja minun välisiä hahmotusongelmia. Ehkä olen vain ymmärtänyt väärin. Ehkei ole ollenkaan kyse feminiinisyydestä tai maskuliinisuudesta tai biologisesta tai sosiaalisesta sukupuolesta. On vain joku epämääräinen dasein-ongelma. Niitähän ihmisellä riittää.

Se maailman kivoin? Se on siis liesituulettimen suodattimen puhdistus. Se yhdisti minut ja pojat torstai-iltana, kun isä oli työmatkalla. Kaivelin sitä coctailtikulla puhtaaksi ennen tiskikoneeseen laittamista, ja pienempi pojista tuli siihen ja kysyi saisiko auttaa. No toki, ja siihen tuli myös esikoinen ja halusi liittyä seuraan. Siinä sitten kaivettiin, kuunneltiin musiikkia radiosta (Bridge over Troubled Water ja kaikkea samansorttista), meni tovi ja useampikin, nukkumaanmenoaikakin hujahti ohi. Ja pienempi, Pikku Aurinko, huokaili: "Tää on niin kivaa, niin kaikkein kivointa, ja aina kun sä teet tätä, mä haluun olla mukana".
Ja se melkein kahdeksanvuotias, sekään ei olisi halunnut mennä nukkumaan.

Kattojen yllä

2008-10-07T12:11:00.000-07:00

Ekaa kertaa Tornin terassilla työpäivän päätteeksi, kattojen yllä, aurinko paistoi. Alla vähän kuohuviiniä, ja sitten kahvia (ja kuohuviiniä) aikuisten seurassa; näin saadaan työssäkäyvä perheen äiti tuntemaan itsensä hieman villiksi, hieman huolettomaksi. Joskus pienikin hetki kuulasta syksyä eri näkökulmasta riittää.

Sipulimarmelaatia eli ei mitään sähäkkää, mutta paljon puhinaa

2008-10-05T11:25:00.000-07:00

Puuhakas ja perhekeskeinen viikonloppu takanapäin. En tiedä miten lapset sen kokivat, sekä minä että vanhempi poika etenimme jotenkin negatiivisella uralla koko lauantaiaamupäivän, häsäsin ruokia aamusta (mm. ihan syötävän punasipulimarmeladin) ja pääsimme lopulta vasta puolenpäivän jälkeen kaavailemallemme metsäretkelle Keimolaan. Nyreä ilmapiiri vaihtui kokonaan, kun tajusimme osuneemme suppilovahveroapajille. Sieniä kertyi vajaa hedelmäpussillinen, olimme hyvillämme ja eväät maistuivat kannonnokassa nautittuna.

Sunnuntai on ollut huikean tuulinen ja olemme siivonneet (erityisesti mies) ja tuuletelleet kotia, lapset ovat hoituneet kuin itsestään - se on minusta aina yhtä yllättävää, mutta ilmeisesti se kuuluu asiaan lasten kasvaessa. Itse vetäisin pitkästä aikaa päiväunet.

Ajankohtaisista aiheista on mietityttänyt tuo Johanna Korhosen tapaus (vaikkei tänä viikonloppuan tosiasiassa kovinkaan aktiivisesti). Missä maailmassa se Lapin kansan päätoimittaja oikein elelee (siis tämä nykyinen, Tuomi-Nikula)? Ja miksei tuossa asemassa oleva ihminen ymmärrä tehtäväänsä ja sitä, että hän on avainasemassa, jos jonkinlaista muutosta yleiseen mielipiteeseen halutaan? Huokaus. Jotenkin Kauhajoen tapahtumien jälkeen kaikki ilottomat ja rakkaudettomat näkemykset elämästä ja ihmisistä tuntuvat törkeiltä, väkivaltaisilta.

Huurretta!

2008-09-30T12:09:00.000-07:00

Myönnettäköön, että yö olisi voinut mennä paremmin, kuopus olisi voinut olla terveempi, oma ien olisi voinut olla vihoittelematta ja olisin voinut olla olematta ärtyinen heti aamusta. Hesarinhakumatka ja pikkupakkanen kuitenkin piristivät mieltäni; tällaisinä päivinä olen yleensä toimintakykyisimmilläni ja avoimimmillani. Jäin kotiin Pikku Yskösmiehen kanssa ja vietimme aamupäivän Lumikkia katsellen ja legoilla leikkien.

Siipan tullessa kotiin teimme vuoronvaihdon ja kiirehdin - no, oltakoon totuudenmukaisia: etenin sijaistoimintayrityksistäni huolimatta - töihin. Pari tuntia naputtelua päätteen ääressä ja uutena tuulenpuuskana Stoaan, jonne olin menossa katsomaan Arja Raatikaisen Café Metroa.

Ennen esitystä päätin piipahtaa Itäkeskuksessa pikkushoppailulla - pikkupakkaset saivat muistamaan, ettei minulla oikeastaan ole säädyllistä talvitakkia. Liekö syy alas vyöryvien osakekurssien, mutta kaupoissa ei ollut lähes lainkaan asiakkaita ja tunnelma oli muutenkin apea. Apeus tarttui minuunkin, en jaksanut haluta mitään.

Tunnelma oli kuitenkin täysin päinvastainen kauppakeskuksen keskuskadulla, se pursuili muslimiväestöä. Perheravintolat, kahvilat sekä erilaiset vempeleet oli kansoitettu muslimiperheillä ja iloinen porina kimpoili ovista ja ikkunoista. Mies tiesi kotiin tullessa kertoa, että Ramadan on päättynyt tänään. Ihmisvilinää katsellessäni mietin kuinka Suomi on muuttunut viidessätoistavuodessa tai ehkä puhutaan vain kymmenestä vuodesta. Muuttukoon, sanon minä, kaikki muuttuu.

Blogin tunnuskuva on muuten osa Pehr Hilleströmin (1732-1816) maalauksesta Rouva istuu lukemassa, kamarineito tuo teetä. Pitänee vielä vähän fiksata kuvaa, että mahtuu raameihin, mutta teen sen joskus myöhemmin.

Huseerausta ja pieniä hetkiä

2008-09-28T12:34:00.000-07:00

Ohi tämäkin viikonloppu, muutama viipyilevä hetki lauantaiaamuna satuja pienen kanssa lueskellen, muuten juoksumattoa; ruokaostokset, pyykkivuoria, imurointia, keittiön siivousta, kaverin synttärit Villa Lill Kalvikissa, lapsen yöllisiä yskäkohtauksia, lämpimän mehun valmistamista yöllä, yskanlääkettä, lääkärireissu, pikainen tervehdyskäynti morjenstamassa tienoolla keilaavia sukulaisia, jalkapallotreenejä, jumppaa, silitystä. Soundtrack taustalla on suloinen; kaksi poikaa laulaa taukoamatta vanhemman veljen koulussa oppimaa uutta laulua; ..."on metsien valtias Tapio, hän metsiä samoaa ja Tuuletar tietä lakaisee..."

Ulos en ehtinyt, rekisteröin sen kyllä auton ikkunan läpi: syyspäiviä, täydellisiä kuparin ja kullan sävyjä.

Täten julistan tämänkin ideaparkin avatuksi

2008-09-26T12:38:00.000-07:00

Näin se sitten alkaa. Hieman ujostuttaa; tulla ulos kaapista, omine aivoituksineen, vaikkakin näin vahvasti naamioituna. Tai mistä sitä tietää tuosta omasta itsestäänkään; siis mistä tietää olevansa itselleen rehellinen?

Tarkoitus on tässä blogissa löytää päiväkirjamainen kirjoittamisen ja maailmasta keskustelemisen mutkaton flow. Kirjoitan siis siitä, mikä milloinkin sattuu olevan ajankohtaista elämässäni. (Perhe-)Elämä, kirjat, lehdet, musiikki, kuvat ehkä synnyttävät omassa arjessani puhumisen tarpeen, joten näistä aiheista täällä varmasti avaudun. Politiikka, talous ja maailmantilanne saanevat sanasen silloin tällöin, kovin analyyttistä otetta en kuitenkaan voi luvata - Olen tunneihminen! (Vai onko tuo termi nykyisin selkäydinreaktioihminen?)

Viime aikoina olen itse surffaillut erilaisissa käsityöblogeissa ja niiden innoittamana tähän touhuun lopulta lähden. Paha vain, että itse en voi sanoa kuuluvani tuohon joukkoon sirkeäsormiseen, mutta olen kyllä nyt aloittanut kutomaan villapaitaa pojalleni. Ehkä, jos saan sen joskus valmiiksi, voin lisätä näihin blogitunnisteisiin "käsityöt".

Nyt tunnisteet ovat "uninen, hajamielinen, tyytyväinen, joo, tyytyväinen".