Konttorilla

Töissä keitän yleensä aluksi teen, kun harvemmin ehdin sitä kotona nauttia. Tämä Clipperin tee on tämänhetkinen suosikki. Beethovenin rintakuvan toin kotoa remontin alta pois. Hieno esine sinänsä, mutta ei ole oikein kotona löytänyt paikaansa, ehkä B:n hieman kammottavan tyhjän katseen vuoksi - ymmärtääkseni kuolinnaamio on ollut tässä jonkinlaisena mallina. Olen kipsipään omasta lapsuudenkodistani mukaani saanut, ja muistan, että omassa lapsuudessani pää hieman hirvitti. Silti se on jollain tavalla kiehtova, erilainen esine, josta ei ole raatsinut luopuakaan. Viime viikolla sain kevennettyä B:n profiilia hiukan koristamalla häntä hieman näillä hienoilla perhosilla, jotka ostin läheisen palvelutalon myyjäisistä. Ne on tehty näistenlehtien sivuista ja piipunrasseista, pidän niistä kovasti. Nähdäkseni B:n otsarypyt ovat myös hieman silinneet.

Ääni

Tauti kaatoi esikoisen eilen illalla. Koko aamupäivän lastenhuoneessa on kaikunut Lea Pennasen Piilomaan Pikku Aasi Lars Svedbergin lukemana. Svedbergin äänessä on karismaa, rauhoittava rytmi ja se erityinen sävy, joka tekee kunkin ihmisen äänestä ihan omanlaisensa. Esikoinen on kuunnellut silmät kiinni, pipo päässä, kolmen peiton alla, pikkuveli puolestaan yökkärissään milloin jalat kohti kattoa sojottaen, milloin peppu pystyssä oman sänkynsä peitteissä möyrien. Pikkuveli on myös kipittänyt aika ajoin raportoimaan meille vanhemmille Piilomaan ja Peilivuoren tapahtumista todella hengästyneeseen sävyyn; "Pikku Aasi onkin Aasiruht...ruth...aasiruhtitnattaren poika!" Pennasen klassikkoon kannattaa siis tarttua vielä 2000-luvullakin. Meillä pojat kuuntelivat sen käytännössä putkeen.

Kuuntelen usein ihmisten ääniä, joidenkin erityisen läsnäolon tajuaa erityisesti vasta kun he puhuvat -ja tietenkin, laulajat ovat sitten ihan luku sinänsä. Tiedän myös henkilöitä, joiden äänen perussointi on jotenkin raakkuva tai riitaisa, ja jotenkin huomaan väistäväni keskustelua näiden kanssa (näitä ihmisiä ei kyllä ole jokapäiväisen elämän piirissä). Eri kielissä sointi ja rytmi miellyttävät enemmän kuin toiset, ehkä siinä puhuu tottumus, kun pidän eurooppalaisista ja lähialueiden kielistä eniten, venäjästä, ranskasta, italiasta, espanjasta, portugalista, eestistä, puolasta, saksastakin.

Äänet, niiden rytmit ja sävyt vaikuttavat minuun voimakkaasti; kerran törmäsimme Helsingin keskustassa kahteen venäläiseen nuoreen naiseen, jotka lauloivat slaavilaisia kansanlauluja. Kuulin heidän laulunsa pitkältä ja se sai välittömästi aikaan todella vuolaan kyynelvirran. Jäimme miehen ja tuolloin vuoden vanhan esikoisemme kanssa kuuntelemaan laulua loppuun, katulaulajien (ja aviomiehen )ollessa hieman hämillään näin voimakkaasta tunteenpurkauksesta. Slaavilaisten kansanlaulujen kanssa saa muutoinkin olla varuillaan. Toisenlaisen, mutta yhtä voimakkaan, reaktion sai aikaan eräs puhallin eräässä lastenkonsertissa: sen sävy oli niin kova, läpitunkeva ja epävireinen, että sillä sekunnilla kun ääniaallot läpäisivät minut*, ne tuntuivat porautuvan suoraan nauruhermooni (mikä se sitten onkaan, tuolloin ainakin tuntui, että sellainen on fyysisesti olemassa!). Olin hikinen, punainen ja yritin epätoivoisesti pitää naurun kurissa puremalla etusormermeni toista niveltä. Jotenkin sen sain tehtyä, mutta kyllä ainakin takana ja vieressä olijat ymmärsivät mistä oli kysymys, kun koko penkkirivi tutisi pidättelemästäni naurusta. En ole tainnut kuunan hävetä niin paljon kuin tuolloin ja syytä olikin. Mutta minkäs teet, kun maito on kaatunut?

Omasta äänestään on vaikea sanoa mitään. Miltä se muiden korvissa kuullostaa? Kuinka yksilöllinen se oikeastaan on? Äitini äänitti minun ja serkkujeni ollessa lapsia puhettamme ja lauluamme kasetille. Nyt aikuisena sitä kuunnellessäni huomaan, että nauhoilta silloin tällöin kuuluva äitini ääni voisi yhtä hyvin olla minun.

* Käytännössä ne eivät kai läpäise mitään. Saavuttavat olisi kai oikeampi termi. Mutta nuo ääniaallot läpäisivät, siltä se ainakin tuntui.

Päivä, jolloin leikkasin kananmunan toisin

kuin yleensä, siis pitkittäin. Ostin pyörän (ilman vaihteita). Luin kuopukselle Atlantista etsimässä. Söin karkkia, vaikkei olisi pitänyt ja yhä ihmettelen, miten tuota lunta tulee aina vaan. Ryhdyn keräämään kynttilöitä illan hämärätuntia varten. Taustalla soiva soundtrack on jalkapalloselostus. Mies on pukeutunut Suomi-paitaan, pitkään sini-valkoraitaiseen tupsupipoon ja kädessä sillä on töötti, joka kuulostaa yleishälytykseltä. Esikoisella on myös Suomi-päähine, Bubi-huuhkajakorvainenlakki, joka näyttää ihan pannumyssyltä. Mutta ei kerrota sitä hänelle.

Tuntuukohan karhuista tällaiselta talviunien jälkeen?

Kutsu

Töistä kotiin palatessani näen heitä. Etenevät hieman jäykkinä ja kohmeisen näköisinä lähes epäluonnollisen pystyssä asennossa peltojen pientareilla. Valo, lumi ja lähes sulaneet tiet näyttävät houkuttelvilta. Minä myös!

Lenkkarit löytyvät. Ei ole muutamaan kuukauteen käytettykään. Siihen mennessä kun saan itseni ulos, on alkanut taas sataa lunta. Silti; hiekka rahisee askelten alla ja illan suussa valo tekee pelloista kauniin sinertävät. Juoksen tasaista hiljaista vauhtia. Tuntuu, että koko keho alkaa elää. Hikoilen. Kunpa kehtaisin joka toisella askelella tanssia ja joka kymmenennellä heittää kuperkeikan.

Lenkkeilen aika tunnollisesti melkein saman reitin (no, variaatioita on kolme, neljä) kuin aina ennenkin. Nyt odotan kevättä, katsastan paikkoja uteliaana; tuossa kasvaa kesällä peltokierto, tuonne puhkeaa ihana skillameri heti kohta kun lumet sulavat ja tuossa vihertävät puolentoista kuukauden päästä hylätyn puutarhan hedelmäpuut.

Eräs kevätlauantai

Kevätpäiväntasauksen jälkeen. Koko viikon olen nukkunut huonosti; herään neljältä ja valvon tunnin, puolitoista. Syytän valoa ja ihan vähän sänkyymme pyrkiviä, outoja uneksuvia poikiamme. Puoli viideltä on jo ihan hieno valo. Olisipä joku pelto, jota tuijottaa aamuhämyssä.

Liikaa valoa; Andrei Arsenjevits! Tuo yllä näkyvä Tua Forsströmin runo kuuluu ikisuosikkeihini nimenomaan tuona Hesarissa ilmestyneenä Timo Hämäläisen suomennoksena. Se löytyi taas kun tyhjentelimme ullakkoa remonttimiesten tieltä. Teksti löytyy muuten myös täältä koko Hevosten kanssa vietetyn yön jälkeen -kokoelman suomentaneen Caj Westerbergin käännöksenä, joka on myös ihan ansiokas. Mutta silti; tämä Hämäläisen suomennos on se, johon laskeudun ja putoan. Westerbergillä on kärkevämpi, terävämpi rytmi.

Edellinen viikko meni hirveässä kiireessä, iltaisin olimme koko perheen voimalla jossain; lääkärissä, parturissa, välipalakurssilla ja eilen muskarin matineassa ja kaupassa. Tänään olemme vain tämän aamupäivän. Katselen syksyn ja talven jäämiä ikkunassa, aurinko on niille armoton. Pölyä tuolien alla, loputtomasti paperi- ja vaatekasoja ympäriinsä.

Keitän teen.

Luomattomia lumia ja outoja pönttöongelmia

Uskomatonta, että kolme viikkoa sitten uskoin nähneeni keltasirkkupariskunnan. Mitenhän niillä nyt menee? Viikonloppuna oli niin aurinkoista ja keväistä, hain multaa ja aivan liian monta siemenpussia (ylin kuva lauantailta) ja eilen ja tänään on pimeämpää ja pyryttää, muodostuu kinoksia, kaduilla on vaikea kävellä. Vaikka mitäpä siitä. Oikea talvi ja runsaat lumipeitteet ovat tarpeelliset koko pikku planeetalle, joten tyytyväisyyttähän moisen keskellä tulee tuntea.

Sairaslomapäiväni lipuvat ohi huomattavalla vauhdilla, mitään en juurikaan tee, paitsi luon lunta, joka kerran kun astun ovestamme ulos, nautin esikoisen seurasta koulun jälkeen, kudon rivin silloin, toisen tällöin, torkun pieniä päiväunia, seuraan ullakkoremonttimme edistymistä (kiihkeärytminen ei ole oikea sana) ja junailen erilaisia pönttöasioita. Huoneistossamme on kaksi vessaa, ja jostain tuntemattomasta syystä molemmissa on ongelmia, joskaan ei ollenkaan samanlaisia. Toinen pönttö on irti lattiasta (selvisi viime viikolla, vaikka vaiva on ollut olemassa ainakin vuoden), toinen tukossa. Jippii. Kaupassa käyn jalan, ja yleensä unohdan puolet asioista joita piti hankkia. Silti; viihdyn näin vapaalla aivan liian hyvin. Perjantaiksi pitäisi löytyä muutama aivosolu, jotta voi vastata työpöydällä odottaviin asioihin.

Kolmekymmentäkahdeksan

Mistä ne on tehty? Aamuherätyksistä ja lasten omatekemistä korteista, uusista liukuestesukista, marjamehusta, aamukävelystä, puhelinonnitteluista, tekstarionnitteluista, ihmeellisten mittarikoneiden ihmettelystä, iltapäivänokosista, onnittelukorteista, yllätyspaketeista; Ihminen on...-kortista, herkkusuklaatista, taikasormikkaista (Kiitos N!), mutakakusta ja kermavaahdosta. Kuohuviini täytynee jättää väliin, kun on noita lääkityksiä.

Nielurisanlämmitin

Valmistuu...nyt. Siitä piti tulla ensi virkattu villapaita pienemmälle pojallemme, sitten kaulaliina. Äitini käsityksen mukaan kyseessä oli pannulappu tai sipulipussi, ja poikani ilmoitti jossain kohti tylysti, että hirveen karhee, joten arvelin, että teen siitä sitten itselleni jotain. Ja oiva nielurisanlämmitinhän siitä tulikin, paitsi että enää ei ole nielurisoja. Mutta kivasti se lämmittää kaulan aluetta. Minulla on aina kaulassa ja niskassa kylmä, ja pukeutuisin kesälläkin mielelläni poolopuseroihin, mutta helposti ne käyvät sitten muuten ahdistaviksi tai kuumiksi.

Olen silti ihan ylpeä ja iloinen. En kauheasti vie käsitöitä loppuun saakka. Tämä on vedenjakaja. Nappi ja kaikki!