jäivät viime viikolle. Mutta onneksi olivat. Sinisissä, vaaleissa aamuissa oli jotain kohottavaa. Kuin viileä, mutta lempeä syleily. Päivät sujuvat muuten kuten ennenkin; ujuttaudun paksuihin mustiin sukkahousuihin, pujotan karneolikorut korvanlehtiin, aamupusuja, aamuärjyntää, aamusovintoja, autonskrapausta. Töissä tartun asioihin, niitä riittää, pieniä pisaroita kuten askarteluhelmiä siinä puisessa rasia, yhden kun ottaa ja siirtää taakseen, toinen valahtaa jo entisen paikalle odottamaan käsittelyä. Viimeistään puoliviideksi päiväkotiin. Ruanlaittoa, ruokailu, läksyt, kuulumiset.
Tänään ehdittiin vielä hetkeksi luistelemaan, jonka jälkeen pidettiin vielä (eines-)lettukestit Obaman kunniaksi. Olen toiveikas, ihmisten toivo tarttuu. Mehua kaatui, mutta hermoja ei menetetty. Sängyssä vielä kaksi lukua uusinta Konstaa; kaksi lukua, koska yksi luku ei mitenkään riitä, koska pojat janoavat näitä tarinoita, samaistumispintaa on selvästi, joka luvussa. Teksti on helppoa, mutkatonta, arkisia tapahtumia täynnänsä, mutta pitää kahta villiä poikaa otteessaan aina luettaessa ja kirvoittaa paljon kommentteja ja eläytymistä. Kiitokset siis, Tuula Kallioniemelle ja hänen kynälleen. Kallioniemeäkö kiittäminen - tai ehkä lettujä ja luistelua - sillä tämä äiti sai kuulla sen, mistä kaikki maailman äidit aina silloin tällöin saavat ilahtua: "Äiti, sä oot maailman kaikkein kivoin äiti!" Kyllä sitä sitten onkin niin tyytyväistä - kissako muka ei kiitoksella eläisi!
Miestä on vähän ikävä.
Mutta huomenna hän tulee.