Sataa. Luonto rehottaa ja kasvaa. Kosteaa tummanvehreää.
Sain muutama viikko sitten lukulasit ja katso, kirjaimet todella näyttävät isommilta ja selkeämmiltä paperilla ja näytöillä. Outoa kyllä pienet rihmat, syheröt ja pilkut tuntuvat vain lisääntyvän vasemmassa silmässä lasien myötä. Kävin silmälääkärillä, joka arveli, että en ehkä oikeastaan tarvitsisi laseja laisinkaan. Tiedä nyt sitten. Tuntuu kuitenkin, että ikäännyn.
No, pitkästä aikaa ahmin kirjaa, Kazuo Ishiguron Me Orvot-romaania. Lainasin toissa viikolla. Eilen ja tänään olen ahminut, ilman laseja. Kansitekstit lupaavat "koskettavan kuvan häiriintyneestä mielestä" - tämä lupaus ei tosin ollut se, joka sai minut lukemaan kirjan.
Ishiguron teksti oli vangitsevaa; pinnalla kulkee tosin arvoitus, jonka lukija haluaa selviävän, mutta se ei ole tämän jutun clou ollenkaan, vaan se on tuo mielen kuvaus, ihmisen todellisuuden muodostuminen, muistot, muistojen muistot, hetket, mielikuvat, joista ihmismieli rakentaa tarinan ja todellisuuden. Ja miten Ishiguro sen rakentaakaan: kansien väliin on kirjoitettu uskomattoman laaja kudos, jossa mieli on kuin valtameri, jossa jokainen liike, aalto yhteen suuntaan herättää toisen aalloin, ja taas toisen ja yhtäkkiä sitä on kaiken sen aaltoliikkeen keskellä ja ymmärtää, että meri on kaikki, eikä rantoja tai rajoja ole. Olenkohan outo, kun en kokenut kertojaa häirintyneeksi? Traumatisoituneeksi ehkä, enkä ole varma siitäkään.
Samalla Orvot maalaa kuvaa ihmisistä tietyillä historian näyttämöillä -Kiinan ja Japanin välinen sota, Tsiang Kai-sekin ja kommunistien väliset valtataistelut, ylipäätään II Maailmansotaan johtanut maailmantilanne - ja sitä sano itselleen, että niin, minkälaisia ratkaisuja sitä olisikaan tehnyt.
Ja koko ajan tekee.
Eilen luin pätkän Krisina Carlssonin uusinta Herra Darwinin puutarhuria Akateemisessa. Ihanaa tekstiä, olisin mieluusti lukaissut siltä istumalta koko opuksen. Mutta hui; hinta hirvitti, yli kolme kymppiä. Vaikka olisi(n)kin sen arvoinen.
5 kommenttia:
Ai miten hauskaa, kirjoitat taas pienen tauon jälkeen.Olen käynyt katsomassa aika usein onko jotain jo.
Jaaha, lukulaseista...
Kävin juuri kesäkuun alussa keskustelun silmälääkärini kanssa tuosta ja hän oli sitä mieltä - kuten minäkin - että kohdallani lukulasit eivät ole vielä tarpeen. Tai kaksiteholasit ne kai olisivat, koska tuommoset miinuslasit nyt kuitenkin tarvitsen.
Nyt teen vaan niin, että jos pientä pitää lukea niin kurkkaan rillien yli ja laitan kohteen oikealle etäisyydelle;-)
Hei Violet, Kiva kun käväisit. Olen pitänyt taukoa paristakin syystä. Toinen on nämä silmät, ilmeisesti se on tämä näyttöpäätetyö, joka raunioittaa ihmisen näön. Ainakin muutos/suoranainen romahdus loman jälkeen oli niin tuntuva, että oletan sen johtuvan ruudun tuijottamisesta. (Ja viikonloppuisin silmät selkeästi elpyvät). Toinen on tuo aiemmassa bloggauksessani mainitsema elämänrytmi: Pyrin menemään aikaisin nukkumaan, jotta pääsisin aikaisin kotiin, jossa esikoinen odottaa. Aikaiset aamuherätykset (no, minulle klo 6.00 tai 5.45 on aikainen) tuottavat tuskaa!
Käyn kyllä Piilomajassakin säännöllisesti, mutta yritän olla kommentoimatta!
Kauanko jaksan olla näin rönsyilemätön jää nahtäväksi.
Siis kommentoimattomuus on yritys olla napakka. Jään helposti seurailemaan viestiketjuja...
Kivaa, kun kirjoitat taas!
Katselin tuota samaista kirjaa kirjastossa. Sen kansi houkutteli.
Ostan nykyään vain kirjoja, jotka todella haluan omistaa.
On kirjoja, jotka luettuaan tietää heti, että tähän tulen palaamaan vielä monta kertaa. Sitten taas niitä, jotka lukee kerran ja se siitä.
Juu, olen yrittänyt myös olla hamstraamatta kirjoja, varsinkin kun nykyisin on tosi epätodennäköistä, että on aikaa syventyä mihinkään toistamiseen. (No,viimeaikaisista Lipsomin Kosmonautin tunnelmiin haluaisin joinain päivinä sukeltaa). Toisaalta pidän siitä, että olen tarinoiden ympäröimä, fyysisestkin. Mazzarella sen kiteytti hyvin, että lukiessaan ihminen ei ole koskaan yksin. (En kyllä ole tuota M.M:n opusta lukenut, perustan tietoni tyylikkäästi otsikolle.)
Lähetä kommentti