Roberton kakku

Joululoma on ollut rauhaisa sisäänhengitys. Kuumia juomia, luistelua, pitkäksi venyneitä iltoja lapsien ja kirjojen ja elokuvien (Ranskalainen illallinen(!), Narnia) seurassa.

Ja okei. Tunnustan. Meillä on nyt Wii. Senkin kanssa on kyllä kupsattu ja pelehditty.

Eräs antibioottikuurikin nautittiin perheessämme ja huomenna on pieni toimenpide edessä eräällä pienellä miehellä, mutta siten karistamme toivottavasti nämä sairastelut vanhan vuoden puolelle.

Hyviä kirjoja on ilmestynyt käsiini. Joulupukki toi yllättäen (ei lahjoja, olin tietääkseni sanonut) Katri Lipsonin Kosmonautin, omaäänistä tekstiä, pidän kirjasta sivu sivulta enemmän sen runollisten mutta mehevien tyyppien ja onnistuneiden metaforien vuoksi. Muuten vain yöpöydälle on eksynyt Marketta Hornin Neljän dollarin päivä. Ekomatka Aasiaan ja Australiaan. Marketta on kuulkaa ihan villi! Olen kirjassa vasta ihan alussa, kun Marketta H. päättäväisesti etenee yksinäisenä länsimaalaisena naisena Turkin ja Iranin kautta Pakistaniin neljän dollarin päiväbudjetillaan. Tuota neljän taalan budjetin pitävyyttä en ole kovin ankarasti seurannut, ainakin alkumatkasta matkoihin kuulostaa menneen enemmänkin. Mutta silti, se neljä dollaria ei nyt ole mielestäni kovin olennainen asia kuitenkaan, olennaisempaa on 55-vuotiaan naisen avoimuus, ennakkoluulottomuus ja elämänhalu, joista monella meistä olisi paljon opittavaa.

Sitten viimeiseksi kirja tai tarkemmin ottaen sarjakuvaversio Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa -romaanista, jonka lukaisin aamupäivällä. Tärkeä teksti, mutta voi herrantähden miten ahdistava. Koko päivän, kun olen katsonut lapsiani, rinta-alassa on tuntunut raskautta, huonoa omaatuntoa, jähmettävää kauhua. Ja siis toki tiedän, että fiktio on fiktiota, mutta tiedän myös, että Isomäki on sangen terävä-älyinen tiedetoimittaja ja hänen fiktionsakin on rakennettu tieteellisestikin relevanteille näkemyksille. (Joista lisää ei-kaunokirjallisessa muodossa täältä.)

Äh. Miksi en ymmärrä mitään insinööritieteistä?

Asunnossamme leijuu "Roberton kakun" tuoksu. Ohje on Anna Bergenströmin Pienestä kakkukirjasta. Tein sen viemisiksi ystävillemme uudenvuodenaatoksi. Kakussa on kaikkea hyvää, aprikoosia, mantelimassaa, rommia - ja sen pitää jähmettyä kaksi päivää ja kaksi yötä, jotta sen koostumus on oikea. Normaalisti ihastelisin tällaista tuotosta ja nautiskelisin siitä, että se tekeytyy ajan kanssa - syystä, että elämäni ei ole kyllä viime vuosina ollut mitään slow-elämäntavan riemuvoittoa. Vaan nyt olen apea. Haluaisin osata rakentaa sen tuulimyllyn, joka pumppaa pakkasella meriveden lumeksi, ja mannerjään jälleen jykeväksi. Mutta ei taida ihan onnistua. Kakkuohjeen mittojakin tavaan kuin ekaluokkainen.

Joulun sanoma

Loppuviikko sairastelua ja joulujuhlia, piparinleivontaa. Tänään pääsimme kuitenkin lähtemään erääseen pikkukaupunkiin, Mummon sekä tätien A:n ja P:n luo. Kahveja, glögejä, torttuja ja herkkuja mielin määrin. Mummolta neljä albumillista kuvia mukaan, minulle ne ovat aarteita.

Mummo oli viimeinen etappi ennen kotiinlähtöä ja pojat luikauttivat molemmat lähtiäisiksi laulun; hra Pikkarainen Piparkakkumarssin, esikoinen Joulupuu on rakennettu. Kun isoveli on päässyt kohtaan "kallis Vapahtajamme" löytää pikkuveli sisäisen teologinsa ja kysyy: "Mitä tarkoittaa vapahtaja?" Johon minä, äiti, että "Noooh..ehm...no sellaista vapauttajaa..." Johon hra Pikkarainen kulmat kurtussa että "Vapauttaa? Se vapauttaa niinku mistä?" "Synneistä," vastaa isä tyynesti, eikä tämä äiti-ihminen ehdi edes katsoa toruvasti isäihmistä moisten sanojen käytöstä, kun futista harrastavan hra Pikkaraisen otsauurteet syvenevät ja kasvoille leviää epäuskoinen ilme hänen lausuessaan painavasti, ikäänkuin hänen sieraimiinsa olisi juuri luikerellut outo haju:
"Syn-deis-tä?"

Aivot, nuo pikku veijarit

Sanotaan, että ihminen on - noin hypoteettisesti - tehnyt vaikka kolmen viikon kujanjuoksun töidensä kanssa, ja sitten sille tulee jokin luonnollinen stoppi, kuten esimerkiksi että esimerkiksi koko senhetkinen työprosessi tulee jonkinlaiseen päätepisteeseensä. Ja sitä on niin ONNELLINEN ja VAPAUTUNUT olo, kun tulee seuraavaan päivänä töihin. Tuntuu, ettei mitään töitä enää oikeastaan olekaan, ehkä pikkuisia kysymysmerkkejä, helppoja asioita korkeintaan, joihin löytyy vastauksia tuosta vain. Sitten euforiapilvellään jalkojaan heilutteleva tietotyöläinen lähtee lounaalle, ja seurustelee kollegoidensa kanssa ja palaa työpaikalleen. Ovella sitten hamuaa avaimiaan, ensin hitaasti (adagio), sitten kiihtyen (accelerando), päätyen sitten ihmeelliseen laukkunurinpäin- housut-taskut-kaula-puseronsisus-performanssiin (courante*), johon huolestunut kollega ymmärtää kompata kysymällä mikä tietotyöläisellä on hukassa. Tähän tietotyöläinen vastaa pää säkkimäisessä laukussaan, että "Noi...noi...hampaat."

Että silleen ne on kätevät ne aivot, että aina sieltä joku sana tulee.

*courante=[kura't] ransk. eräs vanha vilkastempoinen tanssi

Ihan epätahtinen

Tokkurainen ja takkuinen aamu, joka jatkuu yhä edelleen. Liian myöhään nukkumaan. Kiukkua. Muiden halut, rytmit ja kiukut tuntuvat sietämättömiltä. Pitäisi olla lenkillä, sitten olisin pirteämpi, mutta yhä epätahtisempi yrittäisin loppupäivän vain kiritellä itseäni kiinni johonkin. Ja joinain aamuina vain tuntuu, että kroppa ei kestä, pelkään että jään sille tielleni. Koti on kaaosta, siis näin taloudenhoidollisesta näkökulmasta, ja tuntuu, etten saa yhteyttä yhteenkään perheenjäseneen. Ilmeisesti esikoisella on samanlainen olo, kitkerä ja räyhäävä sitruunapoikani.

Nyt ovat ulkona. Laitan kaikki ikkunat auki ja ryhdyn valmistamaan kanaa. Arvaan, ettei kana tätä epätasapainoa pysty korjaamaan kuitenkaan. Tuntuu vastenmieliseltä se kanakin.

Liian hidas, ja muutenkin väärä. Minä, ei se kana.

Aika paljon iloa lauantaista

Ensinnäkin; hyvinnukuttu yö. Takana skipattu työpaikan pikkujoulu - tai puolinaisesti. Osallistuin katsomalla teatteriesityksen, kun lippu kerran oli lunastettu, mutta jotenkin, huonosta omastatunnosta huolimatta, sain kiemurreltua itseni autolle, ja autolla ihanasti kotiin.

Ja jos joku ihmettelee, niin, kyllä työpaikan pikkujoulujen väliinjättämisestäkin tosiaan voi huonoa omaatuntoa kantaa. Mutta joskus ihminen on enemmän väsynyt raato kuin letkeää juhlaseuraa, ja joskus ihminen on ollut ihan liikaa töissä ja liian vähän kotona, ja sitten on vaan osattava valita.

Nukuin kuin kivi.

Aamulla katsoin poikien kanssa Joulu Valhallassa -sarjaa, joka kiinnostaa molempia kovasti. Ja tiedän, ettei se kyllä ole Hra Pikkaraisen ohjelma. Mutta ihan kaikkea en/emme raatsi tokaluokkalaiselta kieltää pikkuveljen varjolla ja nyt sitä on sitten katsottu heleneineen ja lokeineen kaikkineen. Pojat ovat kyllä aiemmin kiinnostuneina tavailleet Kunnaksen Viikingit tulevat -opusta, mutta tv-sarja on kyllä vienyt innostuksen ihan uuteen potenssiin. Anopin jäämistöistä tulleet mytologiaa ja myyttejä käsittelevät kirjaset ovat nousseet arvoon arvaamattomaan. Onneksi ne ovat kuitenkin englanniksi, että esikoiselta voi vielä hetken jotakin suodattaa.

Hra Pikkaraiselta lähti tänään hammas. Ihan huomaamatta. Hän ilmeisesti söi sen karkkipäivän karkkiensa ohessa. Halusi ihan juoksennella ympäri olohuonetta pelkästä ilosta. Istuutui sitten sohvalle reteän maailmanmiesmäisesti kuin Jörn Donner; ei malttaisi odottaa maanantaita, kavereille täytyy päästä kertomaan! Iso poika hänkin siis jo. Hampaat tipahtelevat. Kirjaimet kiinnostavat. Pikkarainen se oli, joka tavasi Haribo-pussin kyljestä taannoin: "A-R-P-O. Kokis." Samaistaa itsensä kovasti Tuula Kallioniemen Konsta-kirjojen päähenkilöön, joka on ekaluokkalainen. On vähän samanlaisia ongelmiakin, nimittäin pussailevat tytöt. Tokaluokkalainenkin kuuntelee Konstan elämää mielellään. Tosin, jos häneltä kysytään, niin häntä oikeastaan todella kiinnostaa vaan Eminem. Ja hän haluaa kolme (!) räppilippistä joululahjaksi.

Iloa tuotti tänään myös retki Käpylän tekojäälle, jossa pojat sinnikkäästi pari numeroa liian pienillä luistimillaan hapuilivat itsensä pystyasentoon.Tuntui hyvin etäisesti talvelta ja etäisesti myös tieteisromaanilta. Pasilan mustanpuhuvat talot pienine valoineen sekä Kätilöopiston ja Mäkelänkadun väliin jäävä synkömetsä eivät kyllä hyvällä tahdollakaan sanottuna ole mistään idyllisestä postikortista.

Illalla pidettiin kuin pidettiinkin vielä joulukorttisulkeiset. Huomenna jatketaan.

Iltasaduksi luen itselleni vähän Hesaria. En ole pariin viikkoon taas ehtinyt koskeakaan.

Oma aika

Bloggailu tuntuu mahdottomalta. Kello on aina vähintään kymmenen tai yhdentoista hujakoilla illalla ennen kuin on minkäänmaailman mahdollisuutta istua alas, avata kone ja koota ajatuksensa - ja kun on koko päivän yrittänyt koota ajatuksensa, ne nyt nakkelevat niskojaan, kääriytyvät kerälle kuin peuranpoikaset niityllä, katsovat muuanne, laskevat päänsä.

Kaapissakaan ei ole kuin alunperin aurinko-, nyt kaappikuivattuja aprikooseja. Syön niitä. Tuijotan seinää. Eihän tämäkään hassumpaa tietysti ole.

Eikä kukaan ei ole tänään kipeä. Ja ensimmäinen joulukortti saapui. Mies on vielä lahden takana, mutta palaa huomenna kotiin.

Voi kyllä olla, etten jaksa tänä vuonna askarrella kortteja lasten kanssa. Tai yksinkertaisesti ehdi.

Joulukuun ensimmäinen

on harmaa epäpäivä täynnä kaikkea sitä, mitä olen oikeastaan kaivannut, lukuunottamatta lievää kuumetta ja rakkuloita kasvoissa.

Lueskelen sieltä täältä ystävien muistoja Ravelista. Kudon. Odotan lasta koulusta kotiin. Soitan Ravelin Pavanen kuolleelle prinsessalle, pidän sen pehmeydestä, varovaisuudesta, notkeudesta.

En kuuntele Capitol Raren koottuja, koska esikoinen on huudattanut sitä puolitoista viikkoa putkeen saatuaan sen lahjaksi.

Syön mitä haluan. Kananmunia, perunaa ja silliä. Mietin teelaatuja. Miksi Twiningsin vihreää jasmiiniteetä saa nykyisin vain siinä lajikekimarapaketissa?

Surffaan blogeissa.

Kuuntelen pesukoneen jylinää. Kaikkien lakanat ja pyyhkeet menevät pesuun näiden virusten takia. Eikä siitä edes kai ole sanottavammin hyötyä, kun pojat mönkivät viereen joka yö kuitenkin.

Kuin joku osa aivoista olisi koteloitunut työstämään omaa paranemisprosessiaan. Tai ehkä se on talviunta, onhan näitä tuntemuksia ollut ennen tautiakin.

Kuuntelen Coldplayta. Pidän jousisektioista popissa. Se saa minut iloiseksi. Tekee mieli juosta pellolle tanssimaan.